1 Et Job continua son discours sentencieux, et dit:
2 Par le Dieu qui a mis mon droit de côté, par le Tout-Puissant qui a rempli mon âme d'amertume,
3 Tant qu'un souffle me restera, tant que l'esprit de Dieu sera dans mes narines,
4 Mes lèvres ne prononceront rien d'injuste, et ma langue ne dira rien de faux.
5 Loin de moi la pensée de vous donner raison! Jusqu'à mon dernier soupir, je ne me dépouillerai pas de mon intégrité.
6 J'ai maintenu ma justice, et je ne faiblirai pas; ma conscience ne me reproche aucun de mes jours.
7 Que mon ennemi soit comme le méchant, et mon adversaire comme l'injuste!
8 Car quel sera l'espoir de l'impie, quand Dieu retranchera, quand Dieu arrachera son âme?
9 Dieu entendra-t-il ses cris, quand la détresse viendra sur lui?
10 Trouvera-t-il son plaisir dans le Tout-Puissant? Invoquera-t-il Dieu en tout temps?
11 Je vous enseignerai comment Dieu agit, et je ne vous cacherai pas la pensée du Tout-Puissant.
12 Voici, vous-mêmes, vous avez tous vu ces choses, et pourquoi donc vous laissez-vous aller à ces vaines pensées
13 Voici la part que Dieu réserve au méchant, et l'héritage que les violents reçoivent du Tout-Puissant.
14 Si ses enfants se multiplient, c'est pour l'épée; et ses rejetons ne seront pas rassasiés de pain.
15 Ses survivants seront ensevelis par la peste, et leurs veuves ne les pleureront pas.
16 Qu'il amasse de l'argent comme la poussière, qu'il entasse des vêtements comme de la boue,
17 Il entassera, et le juste s'en revêtira, et l'innocent se partagera son argent.
18 Il se bâtit une maison comme celle de la teigne, comme la cabane du gardien des vignes.
19 Il se couche riche, et c'est pour la dernière fois; il ouvre ses yeux, et il n'est plus;
20 Les frayeurs l'atteignent comme des eaux débordées; la tempête le ravit dans la nuit.
21 Le vent d'Orient l'emporte, et il s'en va; il l'arrache de sa place comme un tourbillon.
22 Le Seigneur jette sur lui ses traits, et ne l'épargne pas; il fuit de toute sa force devant sa main.
23 On bat des mains contre lui; on le chasse à coups de sifflets.
1 Job jatkoi puhettaan:
2 -- Niin totta kuin Jumala, Kaikkivaltias, elää, hän, joka on kohdellut minua väärin ja katkeroittanut elämäni:
3 niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys,
4 minun suuni ei totisesti puhu vääryyttä eivätkä huuleni kuiskaile petosta!
5 Ei! Ikinä en myönnä, että te olisitte oikeassa! Puolustan syyttömyyttäni vaikka kuolemaan saakka.
6 Minä olen oikeassa. Siitä en luovu, en tingi. Omatuntoni ei minua syytä, ei mistään, mitä elämäni päivinä olen tehnyt.
7 Käyköön vihollisilleni niin kuin käy pahantekijöille, käyköön vastustajilleni niin kuin käy rikollisille!
8 Mitä toivoa on Jumalasta luopuneella, kun hänen elämänsä päättyy, kun Jumala ottaa hänen elämänsä pois?
9 Ei Jumala kuule hänen huutoaan, kun hän on ahdingossa.
10 Ei hän voi riemuita Kaikkivaltiaasta, ei vapaasti kääntyä Jumalan puoleen!
11 Minä kerron teille, miten mahtava on Jumalan voima, kerron, miten Kaikkivaltias toimii.
12 Olettehan kyllä jo kaiken nähneet. Miksi siis puhutte joutavia?
13 Tällainen on Jumalasta luopuneen osa, tällaisen palkan Kaikkivaltias maksaa armottomalle miehelle:
14 Olipa hänellä lapsia miten paljon tahansa, heidän kohtalokseen tulee miekka, hänen lapsenlapsensa näkevät nälkää.
15 Eloon jääneet surmaa rutto, lesket eivät saa viettää valittajaisia.
16 Jumalattomalla on hopeaa kuin maan tomua ja vaatteita kuin meren mutaa --
17 hän hankkii ne itselleen, mutta vanhurskas ne pukee ylleen, ja hopean jakavat viattomat keskenään.
18 Talo, jonka hän rakentaa, on hatara, kuin seitti tai kuin vartijan maja pellolla.
19 Rikkaana miehenä hän menee nukkumaan -- kun hän avaa silmänsä, kaikki on mennyttä.
20 Kauhu tavoittaa hänet kuin tulva-aalto, myrskynpyörre tempaa hänet mukaansa yöllä.
21 Itätuuli riuhtaisee hänet ilmaan, vie hänet pois, sinkoaa hänet oudolle seudulle.
22 Säälimättä se riepottelee häntä, turhaan hän pyrkii pakoon.
23 Pilkaten se paukuttaa hänelle käsiään ja viheltää viedessään hänet pois.