3

1 Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän

2 ja sanoi:

3 -- Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.

4 Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.

5 Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.

6 Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.

7 Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.

8 Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.

9 Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.

10 Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.

11 Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?

12 Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?

13 Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.

14 Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.

15 Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.

16 Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.

17 Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,

18 siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.

19 Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.

20 Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?

21 He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.

22 Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.

23 Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?

24 Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.

25 Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.

26 Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.