1 En nou lag hulle wat jonger is as ek, my uit -- mense wie se vaders ek te min geag het om by my herdershonde te sit.
2 Wat sou die krag van hulle hande my ook baat? Die frisse lewenskrag het by hulle verlore gegaan.
3 Hulle is uitgeput deur gebrek en honger, hulle wat die dor land afknaag in die donkerheid van woestheid en verwoesting;
4 hulle wat die soutkruid afpluk by die bossies, en die besemboswortel is hulle brood.
5 Uit die samelewing word hulle weggejaag; die mense skreeu oor hulle soos oor 'n dief.
6 In die afgryslike klowe moet hulle woon, in gate in die grond en in rotse.
7 Tussen die bossies skreeu hulle, onder brandnekels kruip hulle bymekaar --
8 dwase, ja, eerlose mense wat met 'n sweep uit die land geslaan word.
9 En nou het ek hulle spotlied geword en die onderwerp van hulle gepraat.
10 Hulle het 'n afsku van my, staan op 'n afstand van my af en ontsien nie om my in die gesig te spuug nie.
11 Want Hy het my boogsnaar losgemaak en my verneder; so het hulle dan teenoor my die teuel laat skiet.
12 Aan die regterhand staan die gespuis op; hulle stoot my voete weg en gooi hul onheilspaaie teen my op.
13 My pad verniel hulle, hulle help om my te laat val sonder dat hulle self 'n helper het.
14 Soos deur 'n wye bres kom hulle; te midde van die puinhope kom hulle aanrol.
15 Verskrikkinge is teen my gerig; hulle vervolg my hoogheid soos die wind, en soos 'n wolk het my geluk verbygegaan.
16 Daarom stort my siel hom nou uit in my; dae van ellende hou my vas.
17 Die nag deurboor my gebeente, en dit val van my af; en my knaende pyne rus nooit nie.
18 Deur goddelike oormag is my kleed ontredder; soos die kraag van my lyfrok omspan dit my.
19 Hy het my in die modder gewerp, en ek het soos stof en as geword.
20 Ek roep U aan om hulp, maar U antwoord my nie; ek staan daar, en U staar my aan.
21 U is jeens my verander in 'n onbarmhartige; deur die sterkte van u hand behandel U my as vyand.
22 U hef my op die wind, laat my daarop ry; en U laat my vergaan in stormgedruis.
23 Want ek weet: U wil my na die dood toe bring en na die huis waar al wat lewe, saamkom.
24 Maar sal iemand by die ineenstorting nie nog die hand uitsteek of by sy ondergang om die rede om hulp roep nie?
25 Of het ek nie geween oor hom wat harde dae het nie? Was my siel nie bekommerd oor die behoeftige nie?
26 Want ek het op die goeie gehoop, en onheil het gekom; en ek het gewag op lig, en donkerheid het gekom.
27 My ingewande kook sonder ophou; dae van ellende het my teëgekom.
28 Ek gaan daarheen in die rou, sonder son; ek staan op in die vergadering, ek roep om hulp.
29 Ek het 'n broer geword vir die jakkalse en 'n vriend vir die volstruise.
30 My vel het swart geword en val van my af, en my gebeente gloei van hitte.
31 So het dan my siter 'n rouklag geword en my fluit 'n stem van die wat ween.
1 Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmat -- nuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!
2 Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,
3 he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.
4 He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.
5 Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.
6 He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.
7 Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.
8 He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.
9 Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.
10 He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.
11 Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.
12 Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.
13 He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.
14 He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.
15 Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.
16 Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.
17 Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.
18 Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.
19 Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.
20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.
21 Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.
22 Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.
23 Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.
24 Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?
25 Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?
26 Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.
27 Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.
28 Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.
29 Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!
30 Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.
31 Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.