1 Sed nun ridas pri mi homoj pli junaj ol mi, Kies patrojn mi ne volus starigi kun la hundoj de miaj ŝafaroj;
2 Kies forto de la manoj estis senbezona por mi, Kaj kiuj ne povis atingi maljunecon;
3 Kiuj pro malriĉeco kaj malsato solece kuris En la dezerton mizeran kaj senvivan;
4 Kiuj elŝiras atriplon apud la arbetaĵoj, Kaj kies pano estas la radiko de genisto.
5 El meze de la homoj oni elpelas ilin; Oni krias sur ilin, kiel sur ŝteliston;
6 En terfendoj ĉe la valoj ili loĝas, En truoj de la tero kaj de rokoj;
7 Inter la arbetaĵoj ili krias, Sub la kardoj ili kolektiĝas;
8 Kiel infanoj de sentaŭguloj kaj sennomuloj, Ili estas elpelitaj el la lando.
9 Kaj nun mi fariĝis objekto de ilia mokokanto, Mi fariĝis por ili objekto de babilado.
10 Ili abomenas min, malproksimiĝas de mi, Ne timas kraĉi sur mian vizaĝon.
11 Li malligis mian ŝnuron kaj turmentas min, Kaj ili forĵetis antaŭ mi la bridon.
12 Dekstre buboj stariĝis, kaj puŝas miajn piedojn; Ili ebenigis kontraŭ mi siajn pereigajn vojojn;
13 Ili disfosis mian vojon, facile pereigas min, Ne bezonante helpanton;
14 Ili venas kiel tra larĝa breĉo, Ĵetas sin tumulte.
15 Teruroj turnis sin kontraŭ min, Forpelis mian majeston kiel vento; Kiel nubo foriris mia feliĉo.
16 Kaj nun elverŝiĝas mia animo; Kaptis min tagoj de mizero.
17 En la nokto miaj ostoj traboriĝas en mi, Kaj miaj mordetantoj ne dormas.
18 Kun granda malfacileco demetiĝas mia vesto; Premas min la rando de mia ĉemizo.
19 Oni komparas min kun koto; Mi similiĝis al polvo kaj cindro.
20 Mi krias al Vi, sed Vi ne respondas al mi; Mi staras, ke Vi atentu min.
21 Vi fariĝis kruelulo por mi; Per la forto de Via mano Vi montras al mi Vian malamon.
22 Vi levis min en la venton, Lasis min kaj neniigis min en la ventego.
23 Mi scias, ke Vi transdonos min al la morto, En la kunvenejon de ĉio vivanta.
24 Sed ĉu oni povas ne deziri eltiri manon, Kaj krii en sia malfeliĉo?
25 Ĉu mi ne ploris pri tiu, kiu havis malfeliĉan tempon? Ĉu mia animo ne afliktiĝis pri malriĉulo?
26 Mi atendis bonon, sed venis malbono; Mi esperis lumon, sed venis mallumo.
27 Miaj internaĵoj bolas kaj ne ĉesas; Atakis min tempo de mizero.
28 Mi estas nigra, sed ne de la suno; Mi leviĝas en la komunumo kaj krias.
29 Mi fariĝis frato al la ŝakaloj Kaj kamarado al la strutoj.
30 Mia haŭto nigriĝis sur mi, Kaj miaj ostoj sekiĝis de varmego.
31 Mia harpo fariĝis plendilo, Kaj mia fluto fariĝis voĉo de plorantoj.
1 Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmat -- nuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!
2 Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,
3 he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.
4 He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.
5 Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.
6 He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.
7 Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.
8 He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.
9 Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.
10 He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.
11 Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.
12 Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.
13 He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.
14 He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.
15 Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.
16 Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.
17 Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.
18 Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.
19 Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.
20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.
21 Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.
22 Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.
23 Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.
24 Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?
25 Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?
26 Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.
27 Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.
28 Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.
29 Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!
30 Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.
31 Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.