1 L’anima mia si annoia della mia vita. Io mi lascerò scorrere addosso il mio lamento; Io parlerò nell’amaritudine dell’anima mia.

2 Io dirò a Dio: Non condannarmi; Fammi assapere perchè tu litighi meco.

3 Ti par egli ben fatto di oppressare, Di sdegnar l’opera delle tue mani, E di risplendere sopra il consiglio degli empi?

4 Hai tu occhi di carne? Vedi tu come vede l’uomo?

5 Sono i tuoi giorni come i giorni dell’uomo mortale? Sono i tuoi anni come l’età umana?

6 Che tu faccia inchiesta della mia iniquità, E prenda informazione del mio peccato?

7 A te si appartiene di conoscere che io non son reo; E non vi è niuno che riscuota dalla tua mano

8 Le tue mani mi hanno formato e composto; E tu mi distruggi tutto quanto d’ogn’intorno.

9 Deh! ricordati che tu mi hai formato come dell’argilla; E tu mi fai ritornare in polvere.

10 Non mi hai tu colato come latte, E fatto rappigliar come un cacio?

11 Tu mi hai vestito di pelle e di carne E mi hai contesto d’ossa e di nervi.

12 Tu mi hai data la vita, ed hai usata benignità inverso me; E la tua cura ha guardato lo spirito mio.

13 E pur tu avevi riposte queste cose nel cuor tuo; Io conosco che questo era appo te

14 Se io ho peccato, tu mi hai notato, E non mi hai assolto della mia iniquità.

15 Se io sono stato reo, guai a me; E se son giusto, non però alzo il capo, Essendo sazio d’ignominia, e veggendo la mia afflizione;

16 E se pur l’alzo, tu mi cacci a giusa di fiero leone, E torni a dimostrarti maraviglioso contro a me.

17 Tu mi produci in faccia nuovi testimoni tuoi; Tu accresci la tua indegnazione contro a me; Eserciti a muta sono sopra me.

18 Perchè dunque mi hai tratto fuor della matrice? Io vi sarei spirato, e l’occhio d’alcuno non mi avrebbe veduto.

19 Io sarei stato come se non avessi giammai avuto essere; Io sarei stato portato dal seno alla sepoltura.

20 I miei giorni non sono eglino poca cosa? cessa dunque, E rimanti da me, sì che io mi rinforzi un poco;

21 Avanti che io me ne vada alla terra delle tenebre, Dell’ombra della morte, onde mai non tornerò;

22 Alla terra d’oscurità simile a caligine; D’ombra di morte, ove non è ordine alcuno; E la quale, quando fa chiaro, è simile a caligine

1 Olen väsynyt elämään. Minä päästän valitukseni valloilleen. Olen katkera ja puhun tuskani julki.

2 Jumala, älä tuomitse minua syylliseksi! Kerro minulle, miksi käyt oikeutta minua vastaan.

3 Mitä sinä siitä hyödyt, että sorrat minua, että hyljeksit omien kättesi luomusta ja annat menestyksen valaista jumalattomien tiet?

4 Onko sinulla samanlaiset silmät kuin meillä, näetkö sinä samalla tavoin kuin ihminen näkee?

5 Ovatko sinun päiväsi vähät kuin ihmisen päivät, hupenevatko sinun vuotesi niin kuin ihmisen vuodet?

6 Sinä tutkit tarkoin minun rikkomukseni ja otat selvää, mitä syntejä olen ehkä tehnyt,

7 vaikka hyvin tiedät, että en ole syyllinen, ja tiedät, ettei sinun käsistäsi pelasta mikään.

8 Sinun kätesi ovat punoneet minut kokoon. Oletko nyt muuttanut mielesi, aiotko tuhota minut?

9 Muista, että olet itse minut tehnyt maan savesta! Nytkö teet minut maan tomuksi jälleen?

10 Sinä vuodatit minut kuin maidon astiaan, sinä kiinteytit minut muotooni kuin juuston,

11 olet pukenut minut lihaan ja nahkaan, liittänyt luilla ja jänteillä minut kokoon.

12 Sinä annoit minulle elämän, olit uskollinen, sinun huolenpitosi oli suojanani.

13 Mutta tämä, mikä on minua kohdannut, oli jo valmiina sinun mielessäsi. Nyt minä tiedän, mitä sinä sydämessäsi haudoit.

14 Jos minä tein väärin, aina sinä olit siinä etkä koskaan jättänyt rankaisematta.

15 Ja nyt, jos olen syyllistynyt pahaan, voi minua! Mutta vaikka olisin elänyt kuinka nuhteettomasti, en silti voisi nostaa päätäni, sillä olisin yleinen pilkan kohde ja näkisin vain kurjuuteni.

16 Jos pidän pääni pystyssä, sinä metsästät minua kuin leijona, minä saan jälleen kokea tuon ihmeteltävän voimasi.

17 Yhä uusia todistajia sinä tuot eteeni, sinun vihasi kasvaa kasvamistaan, yhä uusia joukkoja sinä lähetät kimppuuni.

18 Miksi vedit minut ulos äidinkohdusta? Kunpa olisin menehtynyt alkuuni eikä yksikään silmä olisi minua nähnyt!

19 Kunpa minua ei olisi koskaan ollut! Minut olisi viety suoraan kohdusta hautaan.

20 Ovathan päiväni vähät ja ne päättyvät pian. Päästä jo irti! Anna minun iloita hetki,

21 ennen kuin menen pimeyden ja kuoleman varjon maahan, menen, enkä enää palaa,

22 kuoleman varjon ja sekasorron maahan, synkkään maahan, maahan, jossa valokin on pimeyttä.