2 Ja mitäpä hyödyttäisi minua heidän kättensä voima, koska heidän nuoruutensa tarmon on vienyt

3 puute ja kova nälänhätä! He kaluavat kuivaa maata, jo ennestään autiota erämaata;

4 he poimivat suolaheiniä pensaiden ympäriltä, ja heidän ruokanaan ovat kinsteripensaan juuret.

5 Heidät karkoitetaan ihmisten parista; heitä vastaan nostetaan hälytys niinkuin varasta vastaan.

6 Heidän on asuttava kaameissa rotkoissa, maakoloissa ja kallioluolissa.

7 Pensaiden keskellä he ulisevat, nokkospehkojen suojaan he sulloutuvat-

8 nuo houkkioiden ja kunniattomain sikiöt, jotka on hosuttu maasta pois.

9 Heille minä olen nyt tullut pilkkalauluksi, olen heidän jutuksensa joutunut;

10 he inhoavat minua, väistyvät minusta kauas eivätkä häikäile sylkeä silmilleni.

11 Sillä Jumala on höllentänyt jouseni jänteen ja nöyryyttänyt minut, eivätkä he enää suista julkeuttaan minun edessäni.

12 Oikealta puoleltani nousee tuo sikiöparvi; he lyövät jalat altani ja luovat turmateitänsä minua vastaan.

13 He hävittävät minun polkuni, ovat apuna minua tuhottaessa, vaikka itse ovat ilman auttajaa;

14 niinkuin leveästä muurinaukosta he tulevat, raunioiden alta he vyöryvät esiin.

15 Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi.

16 Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut.

17 Yö kaivaa luut minun ruumiistani, ja kalvavat tuskani eivät lepää.

18 Kaikkivallan voimasta on minun verhoni muodottomaksi muuttunut: se kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie.

19 Hän on heittänyt minut lokaan, ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi.

20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun.

21 Sinä muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi.

22 Sinä kohotat minut myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa.

23 Niin, minä tiedän: sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, kunne kaikki elävä kokoontuu.

24 Mutta eikö saisi hukkuessaan kättänsä ojentaa tahi onnettomuudessa apua huutaa?

25 Vai enkö minä itkenyt kovaosaisen kohtaloa, eikö sieluni säälinyt köyhää?

26 Niin, minä odotin onnea, mutta tuli onnettomuus; minä vartosin valoa, mutta tuli pimeys.

27 Sisukseni kuohuvat lakkaamatta, kurjuuden päivät ovat kohdanneet minut.

28 Minä käyn murheasussa, ilman päivänpaistetta; minä nousen ja huudan väkijoukossa.

29 Minusta on tullut aavikkosutten veli ja kamelikurkien kumppani.

30 Minun nahkani on mustunut ja lähtee päältäni, ja luuni ovat kuumuuden polttamat.

1 Sed nun ridas pri mi homoj pli junaj ol mi, Kies patrojn mi ne volus starigi kun la hundoj de miaj ŝafaroj;

2 Kies forto de la manoj estis senbezona por mi, Kaj kiuj ne povis atingi maljunecon;

3 Kiuj pro malriĉeco kaj malsato solece kuris En la dezerton mizeran kaj senvivan;

4 Kiuj elŝiras atriplon apud la arbetaĵoj, Kaj kies pano estas la radiko de genisto.

5 El meze de la homoj oni elpelas ilin; Oni krias sur ilin, kiel sur ŝteliston;

6 En terfendoj ĉe la valoj ili loĝas, En truoj de la tero kaj de rokoj;

7 Inter la arbetaĵoj ili krias, Sub la kardoj ili kolektiĝas;

8 Kiel infanoj de sentaŭguloj kaj sennomuloj, Ili estas elpelitaj el la lando.

9 Kaj nun mi fariĝis objekto de ilia mokokanto, Mi fariĝis por ili objekto de babilado.

10 Ili abomenas min, malproksimiĝas de mi, Ne timas kraĉi sur mian vizaĝon.

11 Li malligis mian ŝnuron kaj turmentas min, Kaj ili forĵetis antaŭ mi la bridon.

12 Dekstre buboj stariĝis, kaj puŝas miajn piedojn; Ili ebenigis kontraŭ mi siajn pereigajn vojojn;

13 Ili disfosis mian vojon, facile pereigas min, Ne bezonante helpanton;

14 Ili venas kiel tra larĝa breĉo, Ĵetas sin tumulte.

15 Teruroj turnis sin kontraŭ min, Forpelis mian majeston kiel vento; Kiel nubo foriris mia feliĉo.

16 Kaj nun elverŝiĝas mia animo; Kaptis min tagoj de mizero.

17 En la nokto miaj ostoj traboriĝas en mi, Kaj miaj mordetantoj ne dormas.

18 Kun granda malfacileco demetiĝas mia vesto; Premas min la rando de mia ĉemizo.

19 Oni komparas min kun koto; Mi similiĝis al polvo kaj cindro.

20 Mi krias al Vi, sed Vi ne respondas al mi; Mi staras, ke Vi atentu min.

21 Vi fariĝis kruelulo por mi; Per la forto de Via mano Vi montras al mi Vian malamon.

22 Vi levis min en la venton, Lasis min kaj neniigis min en la ventego.

23 Mi scias, ke Vi transdonos min al la morto, En la kunvenejon de ĉio vivanta.

24 Sed ĉu oni povas ne deziri eltiri manon, Kaj krii en sia malfeliĉo?

25 Ĉu mi ne ploris pri tiu, kiu havis malfeliĉan tempon? Ĉu mia animo ne afliktiĝis pri malriĉulo?

26 Mi atendis bonon, sed venis malbono; Mi esperis lumon, sed venis mallumo.

27 Miaj internaĵoj bolas kaj ne ĉesas; Atakis min tempo de mizero.

28 Mi estas nigra, sed ne de la suno; Mi leviĝas en la komunumo kaj krias.

29 Mi fariĝis frato al la ŝakaloj Kaj kamarado al la strutoj.

30 Mia haŭto nigriĝis sur mi, Kaj miaj ostoj sekiĝis de varmego.

31 Mia harpo fariĝis plendilo, Kaj mia fluto fariĝis voĉo de plorantoj.