1 Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.
2 Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.
3 Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!
4 Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!
5 Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.
6 Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.
7 Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.
8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,
9 jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.
10 Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?
11 Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.
12 Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.
13 Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!
14 Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.
15 Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.
16 Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.
17 Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.
18 Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,
19 niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.
20 Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.
21 Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.
22 Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.
1 As for man, the son of woman, his days are short and full of trouble.
2 He comes out like a flower, and is cut down: he goes in flight like a shade, and is never seen again.
3 Is it on such a one as this that your eyes are fixed, with the purpose of judging him?
4 If only a clean thing might come out of an unclean! But it is not possible.
5 If his days are ordered, and you have knowledge of the number of his months, having given him a fixed limit past which he may not go;
6 Let your eyes be turned away from him, and take your hand from him, so that he may have pleasure at the end of his day, like a servant working for payment.
7 For there is hope of a tree; if it is cut down, it will come to life again, and its branches will not come to an end.
8 Though its root may be old in the earth, and its cut-off end may be dead in the dust;
9 Still, at the smell of water, it will make buds, and put out branches like a young plant.
10 But man comes to his death and is gone: he gives up his spirit, and where is he?
11 The waters go from a pool, and a river becomes waste and dry;
12 So man goes down to his last resting-place and comes not again: till the heavens come to an end, they will not be awake or come out of their sleep.
13 If only you would keep me safe in the underworld, putting me in a secret place till your wrath is past, giving me a fixed time when I might come to your memory again!
14 If death takes a man, will he come to life again? All the days of my trouble I would be waiting, till the time came for me to be free.
15 At the sound of your voice I would give an answer, and you would have a desire for the work of your hands.
16 For now my steps are numbered by you, and my sin is not overlooked.
17 My wrongdoing is corded up in a bag, and my sin is shut up safe.
18 But truly a mountain falling comes to dust, and a rock is moved from its place;
19 The stones are crushed small by the force of the waters; the dust of the earth is washed away by their overflowing: and so you put an end to the hope of man.
20 You overcome him for ever, and he is gone; his face is changed in death, and you send him away.
21 His sons come to honour, and he has no knowledge of it; they are made low, but he is not conscious of it.
22 Only his flesh still has pain, and his soul is sad.