1 Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmat -- nuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!

2 Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,

3 he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.

4 He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.

5 Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.

6 He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.

7 Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.

8 He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.

9 Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.

10 He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.

11 Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.

12 Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.

13 He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.

14 He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.

15 Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.

16 Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.

17 Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.

18 Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.

19 Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.

20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.

21 Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.

22 Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.

23 Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.

24 Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?

25 Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?

26 Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.

27 Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.

28 Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.

29 Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!

30 Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.

31 Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.

1 Nun aber lachen mein, die jünger sind denn ich, welcher Väter ich verachtet hätte, zu stellen unter meine Schafhunde,

2 welcher Vermögen ich für nichts hielt, die nicht zum Alter kommen konnten,

3 die vor Hunger und Kummer einsam flohen in die Einöde, neulich verdorben und elend worden,

4 die da Nesseln ausrauften um die Büsche, und Wacholderwurzel war ihre Speise;

5 und wenn sie die herausrissen, jauchzeten sie drüber wie ein Dieb.

6 An den grausamen Bächen wohneten sie, in den Löchern der Erde und Steinritzen.

7 Zwischen den Büschen riefen sie und unter den Disteln sammelten sie,

8 die Kinder loser und verachteter Leute, die die Geringsten im Lande waren.

9 Nun bin ich ihr Saitenspiel worden und muß ihr Märlein sein.

10 Sie haben einen Greuel an mir und machen sich ferne von mir und schonen nicht, vor meinem Angesicht zu speien.

11 Sie haben mein Seil ausgespannet und mich zunichte gemacht und das Meine abgezäumet.

12 Zur Rechten, da ich grünete, haben sie sich wieder mich gesetzt und haben meinen Fuß ausgestoßen; und haben über mich einen Weg gemacht, mich zu verderben.

13 Sie haben meine Steige zerbrochen; es war ihnen so leicht, mich zu beschädigen, daß sie keiner Hilfe dazu bedurften.

14 Sie sind kommen, wie zur weiten Lücke herein, und sind ohne Ordnung dahergefallen.

15 Schrecken hat sich gegen mich gekehret und hat verfolget wie der Wind meine Herrlichkeit und wie eine laufende Wolke meinen glückseligen Stand.

16 Nun aber gießt sich aus meine Seele über mich, und mich hat ergriffen die elende Zeit.

17 Des Nachts wird mein Gebein durchbohret allenthalben, und die mich jagen, legen sich nicht schlafen.

18 Durch die Menge der Kraft werde ich anders und anders gekleidet; und man gürtet mich damit wie mit dem Loch meines Rocks.

19 Man hat mich in Kot getreten und gleich geachtet dem Staub und Asche.

20 Schreie ich zu dir, so antwortest du mir nicht; trete ich hervor, so achtest du nicht auf mich.

21 Du bist mir verwandelt in einen Grausamen und zeigest deinen Gram an mir mit der Stärke deiner Hand.

22 Du hebest mich auf und lässest mich auf dem Winde fahren und zerschmelzest mich kräftiglich.

23 Denn ich weiß, du wirst mich dem Tode überantworten; da ist das bestimmte Haus aller Lebendigen.

24 Doch wird er nicht die Hand ausstrecken ins Beinhaus, und werden nicht schreien vor seinem Verderben.

25 Ich weinete ja in der harten Zeit, und meine Seele jammerte der Armen.

26 Ich wartete des Guten, und kommt das Böse; ich hoffte aufs Licht, und kommt Finsternis.

27 Meine Eingeweide sieden und hören nicht auf; mich hat überfallen die elende Zeit.

28 Ich gehe schwarz einher, und brennet mich doch keine Sonne nicht; ich stehe auf in der Gemeine und schreie.

29 Ich bin ein Bruder der Schlangen und ein Geselle der Straußen.

30 Meine Haut über mir ist schwarz worden, und meine Gebeine sind verdorret vor Hitze.

31 Meine Harfe ist eine Klage worden und meine Pfeife ein Weinen.