1 Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.
2 Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.
3 Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!
4 Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!
5 Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.
6 Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.
7 Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.
8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,
9 jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.
10 Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?
11 Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.
12 Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.
13 Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!
14 Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.
15 Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.
16 Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.
17 Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.
18 Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,
19 niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.
20 Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.
21 Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.
22 Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.
1 O homem nascido da mulher vive pouco tempo e é cheio de muitas misérias;
2 é como uma flor que germina e logo fenece, uma sombra que foge sem parar.
3 E é sobre ele que abres os olhos, e o chamas a juízo contigo.
4 Quem fará sair o puro do impuro? Ninguém.
5 Se seus dias estão contados, se em teu poder está o número dos seus meses, e fixado um limite que ele não ultrapassará,
6 afasta dele os teus olhos; deixa-o até que acabe o seu dia como um trabalhador.
7 Para uma árvore, há esperança; cortada, pode reverdecer, e os seus ramos brotam.
8 Quando sua raiz tiver envelhecido na terra, e seu tronco estiver morto no solo,
9 ao contato com a água, tornar-se-á verde de novo, e distenderá ramos como uma jovem planta.
10 Mas quando o homem morre, fica estendido; o mortal expira; onde está ele?
11 As águas correm do lago, o rio se esgota e seca;
12 assim o homem se deita para não mais levantar. Durante toda a duração dos céus, ele não despertará; jamais sairá de seu sono.
13 Se, pelo menos, me escondesses na região dos mortos, ao abrigo, até que tua cólera tivesse passado, se me fixasses um limite em que te lembrasses de mim!
14 Se um homem, uma vez morto, pudesse reviver! Todo o tempo de meu combate eu esperaria até que me viessem soerguer,
15 tu me chamarias e eu te responderia; estenderias a tua destra para a obra de tuas mãos.
16 Mas agora contas os meus passos, e observas todos os meus pecados;
17 tu selaste como num saco os meus crimes, puseste um sinal sobre minhas iniqüidades.
18 Mas a montanha acaba por cair, e o rochedo desmorona longe de seu lugar;
19 as águas escavam a pedra, o aluvião leva a terra móvel; assim aniquilas a esperança do homem.
20 Tu o pões por terra; ele se vai embora para sempre; tu o desfiguras e o mandas embora.
21 Estejam os seus filhos honrados, ele o ignora; sejam eles humilhados, não faz caso.
22 É somente por ele que sua carne sofre; sua alma só se lamenta por ele.