1 L'homme n'a-t-il pas sur la terre un temps désigné, et ses jours ne sont-ils pas comme ceux d'un mercenaire?

2 Comme un esclave, il soupire après l'ombre, et, comme un mercenaire, il attend son salaire.

3 Ainsi j'ai reçu en partage des mois de déception, et l'on m'a assigné des nuits de fatigue.

4 Si je suis couché, je dis: Quand me lèverai-je? Quand finira la nuit? Et je suis rassasié d'inquiétudes jusqu'au point du jour.

5 Ma chair est couverte de vermine et d'écailles terreuses; ma peau se crevasse et coule.

6 Mes jours ont passé plus légers que la navette du tisserand, et ils se consument sans espoir.

7 Considère que ma vie est un souffle, et que mon oeil ne reverra plus le bonheur.

8 L'œil qui me voit, ne m'apercevra plus; tes yeux me chercheront, et je ne serai plus.

9 La nuée se dissipe et s'en va, ainsi celui qui descend aux enfers n'en remontera pas.

10 Il ne reviendra plus dans sa maison, et son lieu ne le reconnaîtra plus.

11 C'est pourquoi, je ne retiendrai point ma bouche, je parlerai dans la détresse de mon esprit, je me plaindrai dans l'amertume de mon âme.

12 Suis-je une mer? Suis-je un monstre marin, pour que tu poses autour de moi une garde?

13 Quand je dis: Mon lit me consolera; ma couche me soulagera de ma peine;

14 Alors, tu me terrifies par des songes, et tu m'épouvantes par des visions.

15 Ainsi j'aime mieux étouffer, j'aime mieux mourir que conserver mes os.

16 Je suis ennuyé de la vie. Je ne vivrai pas toujours. Retire-toi de moi, car mes jours sont un souffle.

17 Qu'est-ce que l'homme pour que tu en fasses un si grand cas, pour que tu prennes garde à lui?

18 Pour que tu l'inspectes tous les matins, pour que tu le scrutes à chaque instant?

19 Quand finiras-tu de me regarder? Ne me lâcheras-tu pas, pour que j'avale ma salive?

20 Si j'ai péché, que t'ai-je fait, à toi, ô Conservateur des hommes! Pourquoi m'as-tu mis en butte à tes coups, et suis-je à charge à moi-même?

21 Et pourquoi ne pardonnes-tu pas mon péché, et ne fais-tu pas disparaître mon iniquité? Car je vais maintenant me coucher dans la poussière; tu me chercheras, et je ne serai plus.

1 Eikö ihmisen osana maan päällä ole työ ja vaiva? Eikö hän ole kuin palkkalainen, joka tekee raskaita päivätöitä?

2 Hän on kuin orja, joka kaipaa paahteesta varjoon, kuin päivätyöläinen, joka odottaa palkkaansa.

3 Perinnökseni olen saanut pettymysten kuukausia, ahdistuksen yöt ovat olleet minun osani.

5 Ruvet ja madot peittävät ruumiini, minun nahkani halkeilee ja märkii.

6 Kuin kutojan sukkula kiitävät päiväni: ne päättyvät, kun lanka loppuu.

7 Ajattele minun elämääni: se on vain henkäys. Silmäni eivät enää näe onnen päivää.

8 Sinä näet minut nyt, mutta kohta et enää näe. Kun katsahdat minuun, minua ei ole.

9 Pilvi hajoaa, haihtuu tyhjiin. Tuonelaan mennyt ei tule takaisin.

10 Hän ei kotiinsa palaa, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

11 Nyt en enää pidättele kieltäni. Minun sisintäni ahdistaa, minä puhun. Olen katkera ja huudan tuskani julki.

12 Olenko meren hirviö, olenko minä meri itse, kun panet minulle noin vahvat vartijat?

14 Mutta sinä säikytät minua unikuvilla, panet yön painajaiset minua ahdistamaan.

15 Mieluummin tahdon kuolla, nääntyä hengiltä, kuin kärsiä tätä tuskaa!

16 Olen saanut tarpeekseni! Enhän kuitenkaan elä ikuisesti. Päästä jo irti! Minun elämäni on häipyvä henkäys.

17 Mikä on ihminen, kun pidät häntä noin tärkeänä ja alati valvot häntä?

18 Aamu aamulta sinä vaadit hänet tilille, joka hetki sinä häntä tutkit.

19 Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois? Etkö edes siksi aikaa, että saisin rauhassa nielaista sylkeni?

20 Jos olenkin tehnyt syntiä, en kai minä sinulle ole vahinkoa tehnyt, sinä ihmisen vaanija? Miksi olet ottanut minut maalitauluksesi, miksi noin kovin kannat minusta huolta?

21 Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut, miksi et ota pois syntiäni? Pian minä muutun maaksi. Kun katsahdat minuun, minua ei enää ole.