1 Nuo kolme miestä eivät nyt enää puhuneet Jobille mitään, koska Job piti itseään syyttömänä.
2 Mutta silloin suuttui Elihu. Elihu, Barakelin poika, kuului Ramin sukuun ja oli kotoisin Busista. Hän suuttui Jobille, koska Job katsoi, että hän, Job, oli oikeassa ja Jumala väärässä,
3 ja hän suuttui Jobin ystäviin, koska nämä eivät pystyneet vastaamaan Jobille, vaikka katsoivat, että Job oli väärässä.
4 Elihu oli odottanut ennen kuin ryhtyi puhumaan, koska toiset olivat häntä vanhempia.
5 Mutta kun hän näki, ettei kukaan noista kolmesta enää kyennyt vastaamaan Jobille mitään, hän suuttui.
6 Nyt busilainen Elihu, Barakelin poika, alkoi puhua ja sanoi: -- Vähät ovat minun elämäni päivät, kun vertaan teihin, vanhuksiin. Siksi minä arastelin ja pelkäsin lähteä kertomaan, mitä minä tiedän.
8 Mutta henki ihmisen tekee viisaaksi, Kaikkivaltiaan henkäys.
9 Ei ikä yksin tuo viisautta, eivät vanhatkaan aina tiedä, mikä on oikein.
10 Niinpä nyt sanon: kuulkaa minua, nyt on minun vuoroni kertoa, mitä minä tiedän.
11 Minä odotin, mitä te sanoisitte, ja kuuntelin tarkoin teidän viisaita puheitanne, kun te etsitte oikeita sanoja.
12 Tarkoin minä kuuntelin, mutta kukaan teistä ei pystynyt vastaamaan Jobille, kukaan ei osannut ojentaa häntä.
14 Minulle hän ei ole osoittanut sanojaan, enkä minä puolestani aio vastata hänelle sillä tavoin kuin te.
15 Nuo miehet ovat jääneet sanattomiksi, enää he eivät vastaa, sanat ovat kaikonneet heidän suustaan.
16 Pitäisikö minun vielä odottaa, että he puhuisivat, kun he vain seisovat tuossa sanomatta sanaakaan vastaan?
17 Ehkäpä nyt on minun vuoroni puhua ja sanoa suoraan, mitä minä tiedän.
18 Minä olen täynnä sanoja, henkeni kuohuu, olen pakahtua,
19 olen kuin ruukku, joka on täynnä nuorta viiniä, sisukseni ovat repeämäisillään kuin täpötäysi leili.
20 Minun on pakko puhua, että oloni kevenisi. Siispä avaan suuni ja sanon sanottavani.
21 En puhu kenenkään mieliksi, ketään en liehakoi,
22 en osaa niitä puheita. Jos sellaisiin ryhtyisin, Luojani kohta ottaisi minut pois.
1 Cessaram estes três homens de responder a Jó, porque era justo aos seus próprios olhos.
2 Então se acendeu a ira de Eliú, filho de Baraquel buzita, da família de Rão; acendeu-se a sua ira contra Jó, porque se justificava a si mesmo e não a Deus.
3 Também contra os seus três amigos se acendeu a sua ira, porque não tinham achado que responder, e contudo tinham condenado a Jó.
4 Como eram mais velhos do que ele, Eliú tinha esperado até este momento para falar a Jó.
5 Vendo Eliú que não havia resposta na boca destes três homens, acendeu-se-lhe a ira.
6 Então respondeu Eliú, filho de Baraquel buzita: Eu sou de pouca idade, e vós sois muito velhos, Pelo que receei e não me atrevi a manifestar a minha opinião.
7 Dizia eu: Falem os dias, E a multidão dos anos ensine a sabedoria.
8 Há, porém, um espírito no homem, E o assopro do Todo-poderoso dá-lhe entendimento.
9 Os de muitos anos não é que são sábios, Nem os velhos, que entendem o juízo.
10 Portanto eu dizia: Ouvi-me; Também eu manifestarei a minha opinião.
11 Eis que aguardei as vossas palavras, Escutei as vossas razões, Enquanto buscáveis que dizer.
12 Eu vos dei toda a minha atenção, E não houve entre vós quem convencesse a Jó, Nem refutasse as suas palavras.
13 Não digais: Nele achamos a sabedoria, Deus é que pode vencê-lo, não o homem!
14 Ele não se dirigiu diretamente a mim, E eu não lhe responderei com as vossas razões.
15 Estão pasmados, não respondem mais! Faltam-lhes palavras.
16 Hei de eu esperar, porque eles não falam, Por que estão parados e não respondem mais?
17 Eu também darei a minha resposta, Também manifestarei a minha opinião.
18 Pois estou cheio de palavras, O espírito dentro de mim me constrange.
19 Eis que o meu peito é como o mosto sem respiradouro, Como odres novos que estão para arrebentar.
20 Falarei, para que eu ache alívio; Abrirei os meus lábios e responderei.
21 Que não seja eu, pois, levado de respeitos humanos, Nem use de lisonja para com homem algum.
22 Pois não sei usar de lisonja; Se assim fizesse, em breve me levaria o meu Criador.