1 Eikö ihmisen osana maan päällä ole työ ja vaiva? Eikö hän ole kuin palkkalainen, joka tekee raskaita päivätöitä?

2 Hän on kuin orja, joka kaipaa paahteesta varjoon, kuin päivätyöläinen, joka odottaa palkkaansa.

3 Perinnökseni olen saanut pettymysten kuukausia, ahdistuksen yöt ovat olleet minun osani.

5 Ruvet ja madot peittävät ruumiini, minun nahkani halkeilee ja märkii.

6 Kuin kutojan sukkula kiitävät päiväni: ne päättyvät, kun lanka loppuu.

7 Ajattele minun elämääni: se on vain henkäys. Silmäni eivät enää näe onnen päivää.

8 Sinä näet minut nyt, mutta kohta et enää näe. Kun katsahdat minuun, minua ei ole.

9 Pilvi hajoaa, haihtuu tyhjiin. Tuonelaan mennyt ei tule takaisin.

10 Hän ei kotiinsa palaa, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

11 Nyt en enää pidättele kieltäni. Minun sisintäni ahdistaa, minä puhun. Olen katkera ja huudan tuskani julki.

12 Olenko meren hirviö, olenko minä meri itse, kun panet minulle noin vahvat vartijat?

14 Mutta sinä säikytät minua unikuvilla, panet yön painajaiset minua ahdistamaan.

15 Mieluummin tahdon kuolla, nääntyä hengiltä, kuin kärsiä tätä tuskaa!

16 Olen saanut tarpeekseni! Enhän kuitenkaan elä ikuisesti. Päästä jo irti! Minun elämäni on häipyvä henkäys.

17 Mikä on ihminen, kun pidät häntä noin tärkeänä ja alati valvot häntä?

18 Aamu aamulta sinä vaadit hänet tilille, joka hetki sinä häntä tutkit.

19 Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois? Etkö edes siksi aikaa, että saisin rauhassa nielaista sylkeni?

20 Jos olenkin tehnyt syntiä, en kai minä sinulle ole vahinkoa tehnyt, sinä ihmisen vaanija? Miksi olet ottanut minut maalitauluksesi, miksi noin kovin kannat minusta huolta?

21 Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut, miksi et ota pois syntiäni? Pian minä muutun maaksi. Kun katsahdat minuun, minua ei enää ole.

1 Não é a sorte do homem sobre a terra a dum soldado? Não são os seus dias como os dum jornaleiro?

2 Como o escravo que suspira pela sombra, E como o jornaleiro que espera pela sua paga;

3 Assim se me fez passar meses de vaidade, E noites trabalhosas me são apontadas.

4 Ao deitar-me, digo: Quando me levantarei? mas comprida é a noite, Estou farto de me revolver até o romper da alva.

5 A minha carne está vestida de vermes e de crostas terrosas; A minha pele solda-se e de novo rebenta.

6 Os meus dias são mais velozes do que a lançadeira do tecelão, E gastam-se sem esperança.

7 Lembra-te de que a minha vida é vento; Os meus olhos não tornarão a ver a felicidade.

8 Os olhos do que me vê, não me contemplarão mais; Os teus olhos estarão sobre mim, porém não serei mais.

9 Assim como a nuvem se desfaz e passa. Assim aquele que desce ao Cheol, não subirá mais.

10 Nunca mais tornará à sua casa, Nem o lugar onde habita o conhecerá jamais.

11 Portanto eu não reprimirei a minha boca, Falarei na angústia do meu espírito, Queixar-me-ei na amargura da minha alma.

12 Sou eu o mar, ou monstro do mar, Para que me ponhas guarda?

13 Dizendo eu: Consolar-me-á o meu leito, A minha cama aliviará a minha queixa;

14 Então me assustas com sonhos, E com visões me atemorizas;

15 De sorte que a minha alma escolhe a sufocação, E a morte antes do que estes meus ossos.

16 Abomino a minha vida; não quero viver para sempre. Deixa-me, pois, porque os meus dias são vaidade.

17 Que é o homem para tu o engrandeceres, E pores nele o teu coração,

18 E o visitares todos os dias, E o experimentares a todo o momento?

19 Até quando não apartará de mim a tua vista, Até quando não me darás tempo de engulir a minha saliva?

20 Se pequei, que é o que te pude fazer, ó vigia dos homens? Por que me puseste como tropeço a ti, De sorte que me tornei pesado a mim mesmo?

21 Por que não perdoas a minha transgressão, E não tiras a minha iniqüidade? Pois agora me deitarei no pó; Tu me buscarás com empenho, porém eu não serei mais.