1 Pois que temos tais promessas, meus queridos amigos, purifiquemo-nos de tudo o que é moralmente imundo e errado, tanto no domínio do nosso corpo como do nosso espírito, e procuremos aperfeiçoarmo-nos e santificarmo-nos, vivendo no temor de Deus.

2 Mais uma vez vos pedimos: Façam-nos lugar no vosso coração. Nunca prejudicámos ninguém. Nunca enganámos fosse quem fosse. E nunca explorámos ninguém vivendo à sua custa.

3 Não estou a dizer isto para censurar alguém, pois como já vos disse vocês estão nos nossos corações para a vida e para a morte.

4 Temos grande confiança e orgulho em vocês. Vocês encorajaram-nos e consolaram-nos muito; apesar das provas, vocês têm-nos dado muita alegria.

5 Quando chegámos à Macedónia nem pudemos descansar. As dificuldades apareceram por todos os lados; à nossa volta lutas de toda a espécie, e no íntimo, inquietação.-

6 Mas Deus, que consola os abatidos, nos revigorou com a chegada de Tito.

7 Foi uma alegria para nós a sua chegada, bem como a notícia que trouxe do encorajamento que recebeu quando esteve no vosso meio. Deu-me imensa satisfação saber como vocês esperavam pela minha visita, e verificar a vossa lealdade para comigo.

8 Já não estou arrependido de vos ter escrito aquela carta, embora tivesse chegado a estar ao ver como ela vos penalizou na altura, por um tempo.

9 Estou mesmo contente por a ter enviado, não pela tristeza que vos deu, claro está, mas porque essa mesma tristeza vos fez arrependerem-se. Foi a espécie de tristeza que Deus espera que os seus filhos tenham. E assim podemos concluir que essa carta não vos foi prejudicial.

10 Porque Deus pode usar a tristeza nas nossas vidas para nos ajudar a desviar do pecado e procurar salvação. Não temos que lamentar este tipo de tristeza. Mas a tristeza sem arrependimento é do género que provoca a morte.

11 Vejam então quanto bem não produziu esta tristeza enviada por Deus. Com quanto fervor e sinceridade vocês repudiaram o pecado sobre o qual vos tinha escrito. Ficaram temerosos quanto ao que sucedera e ansiosos por que eu fosse ajudar-vos. Logo tomaram medidas para a resolução do problema e para o castigo daquele que pecara. Tudo fizeram para corrigir a situação.

12 Se vos escrevi não foi tanto por causa daquele que ofendeu, ou do que foi ofendido, mas para vos dar ocasião para, diante do Senhor, provarem quanto vocês nos amam.

13 Mas além do encorajamento que a vossa atitude nos transmitiu, foi também o contentamento de Tito pela simpatia com que vocês o receberam, e acalmaram as suas preocupações, que muito nos alegrou.

14 Antes de Tito partir eu garanti-lhe a vossa boa recepção, e falei-lhe mesmo no orgulho que sentia por vocês. Não tive pois razão de ficar desapontado. Provou-se assim que não só o que mandei a Tito dizer-vos era a verdade, como também que era verdade aquilo que eu disse a Tito a vosso respeito

15 Ele sente agora mais estima do que nunca por vocês, lembrando-se da forma pronta como o escutaram e receberam o que vos disse, com o maior interesse e solicitude.ÿ

16 Sinto-me pois bem feliz por poder agora ter plena confiança em vocês.

1 Koska meillä siis on nämä lupaukset, rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta, saattaen pyhityksemme täydelliseksi Jumalan pelossa.

2 Antakaa meille tilaa sydämessänne. Emme ole tehneet kenellekään vääryyttä, emme ole olleet kenellekään turmioksi, emme kenellekään vahinkoa tuottaneet.

3 En sano tätä tuomitakseni teitä, sillä olenhan jo sanonut, että te olette meidän sydämessämme, yhdessä kuollaksemme ja yhdessä elääksemme.

4 Paljon minulla on luottamusta teihin, paljon minulla on kerskaamista teistä; olen täynnä lohdutusta, minulla on ylenpalttinen ilo kaikessa ahdingossamme.

5 Sillä ei Makedoniaan tultuammekaan lihamme saanut mitään rauhaa, vaan me olimme kaikin tavoin ahdistetut: ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa.

6 Mutta Jumala, joka masentuneita lohduttaa, lohdutti meitä Tiituksen tulolla,

7 eikä ainoastaan hänen tulollansa, vaan myöskin sillä lohdutuksella, jonka hän oli teistä saanut, sillä hän on kertonut meille teidän ikävöimisestänne, valittelustanne ja innostanne minun hyväkseni, niin että minä iloitsin vielä enemmän.

8 Sillä vaikka murehutinkin teitä kirjeelläni, en sitä kadu, ja jos kaduinkin, niin minä-kun näen, että tuo kirje on, vaikkapa vain vähäksi aikaa, murehuttanut teitä-

9 nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä.

10 Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.

11 Sillä katsokaa, kuinka suurta intoa juuri tuo Jumalan mielen mukainen murehtimisenne on saanut teissä aikaan, mitä puolustautumista, mitä paheksumista, mitä pelkoa, ikävöimistä, kiivautta, mitä kurittamista! Olette kaikin tavoin osoittaneet olevanne puhtaat tässä asiassa.

12 Vaikka minä siis kirjoitinkin teille, en kirjoittanut vääryyttä tehneen enkä vääryyttä kärsineen vuoksi, vaan sentähden, että teidän intonne meidän hyväksemme tulisi julki teidän keskuudessanne Jumalan edessä.

13 Sentähden me olemme nyt lohdutetut. Mutta tämän lohdutuksemme ohessa on meitä vielä paljoa enemmän ilahuttanut Tiituksen ilo, sillä hänen henkensä on saanut virvoitusta teiltä kaikilta.

14 Sillä jos olenkin jossakin kohden teitä hänelle kehunut, en ole joutunut häpeään, vaan niinkuin kaikki, mitä olemme teille puhuneet, on totta, niin on myös se, mistä olemme teitä Tiitukselle kehuneet, osoittautunut todeksi.

15 Ja hänen sydämensä heltyy yhä enemmän teitä kohtaan, kun hän muistelee kaikkien teidän kuuliaisuuttanne, kuinka te pelolla ja vavistuksella otitte hänet vastaan.

16 Minä iloitsen, että kaikessa voin olla teistä turvallisella mielellä.