1 Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän

2 ja sanoi:

3 -- Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.

4 Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.

5 Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.

6 Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.

7 Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.

8 Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.

9 Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.

10 Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.

11 Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?

12 Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?

13 Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.

14 Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.

15 Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.

16 Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.

17 Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,

18 siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.

19 Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.

20 Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?

21 He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.

22 Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.

23 Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?

24 Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.

25 Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.

26 Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.

1 After this opened Job his mouth, and cursed his day.

2 And Job answered and said:

3 Let the day perish wherein I was born,

And the night which said, There is a man-child conceived.

4 Let that day be darkness;

Let not God from above seek for it,

Neither let the light shine upon it.

5 Let darkness and the shadow of death claim it for their own;

Let a cloud dwell upon it;

Let all that maketh black the day terrify it.

6 As for that night, let thick darkness seize upon it:

Let it not rejoice among the days of the year;

Let it not come into the number of the months.

7 Lo, let that night be barren;

Let no joyful voice come therein.

8 Let them curse it that curse the day,

Who are ready to rouse up leviathan.

9 Let the stars of the twilight thereof be dark:

Let it look for light, but have none;

Neither let it behold the eyelids of the morning:

10 Because it shut not up the doors of my mother’s womb,

Nor hid trouble from mine eyes.

11 Why died I not from the womb?

Why did I not give up the ghost when my mother bare me?

12 Why did the knees receive me?

Or why the breasts, that I should suck?

13 For now should I have lain down and been quiet;

I should have slept; then had I been at rest,

14 With kings and counsellors of the earth,

Who built up waste places for themselves;

15 Or with princes that had gold,

Who filled their houses with silver:

16 Or as a hidden untimely birth I had not been,

As infants that never saw light.

17 There the wicked cease from troubling;

And there the weary are at rest.

18 There the prisoners are at ease together;

They hear not the voice of the taskmaster.

19 The small and the great are there:

And the servant is free from his master.

20 Wherefore is light given to him that is in misery,

And life unto the bitter in soul;

21 Who long for death, but it cometh not,

And dig for it more than for hid treasures;

22 Who rejoice exceedingly,

And are glad, when they can find the grave?

23 Why is light given to a man whose way is hid,

And whom God hath hedged in?

24 For my sighing cometh before I eat,

And my groanings are poured out like water.

25 For the thing which I fear cometh upon me,

And that which I am afraid of cometh unto me.

26 I am not at ease, neither am I quiet, neither have I rest;

But trouble cometh.