1 Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmat -- nuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!

2 Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,

3 he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.

4 He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.

5 Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.

6 He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.

7 Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.

8 He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.

9 Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.

10 He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.

11 Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.

12 Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.

13 He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.

14 He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.

15 Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.

16 Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.

17 Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.

18 Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.

19 Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.

20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.

21 Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.

22 Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.

23 Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.

24 Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?

25 Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?

26 Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.

27 Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.

28 Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.

29 Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!

30 Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.

31 Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.

1 But now they that are younger than I have me in derision,

Whose fathers I disdained to set with the dogs of my flock.

2 Yea, the strength of their hands, whereto should it profit me?

Men in whom ripe age is perished.

3 They are gaunt with want and famine;

They gnaw the dry ground, in the gloom of wasteness and desolation.

4 They pluck salt-wort by the bushes;

And the roots of the broom are their food.

5 They are driven forth from the midst of men;

They cry after them as after a thief;

6 So that they dwell in frightful valleys,

In holes of the earth and of the rocks.

7 Among the bushes they bray;

Under the nettles they are gathered together.

8 They are children of fools, yea, children of base men;

They were scourged out of the land.

9 And now I am become their song,

Yea, I am a byword unto them.

10 They abhor me, they stand aloof from me,

And spare not to spit in my face.

11 For he hath loosed his cord, and afflicted me;

And they have cast off the bridle before me.

12 Upon my right hand rise the rabble;

They thrust aside my feet,

And they cast up against me their ways of destruction.

13 They mar my path,

They set forward my calamity,

Even men that have no helper.

14 As through a wide breach they come:

In the midst of the ruin they roll themselves upon me.

15 Terrors are turned upon me;

They chase mine honor as the wind;

And my welfare is passed away as a cloud.

16 And now my soul is poured out within me;

Days of affliction have taken hold upon me.

17 In the night season my bones are pierced in me,

And the pains that gnaw me take no rest.

18 By God’s great force is my garment disfigured;

It bindeth me about as the collar of my coat.

19 He hath cast me into the mire,

And I am become like dust and ashes.

20 I cry unto thee, and thou dost not answer me:

I stand up, and thou gazest at me.

21 Thou art turned to be cruel to me;

With the might of thy hand thou persecutest me.

22 Thou liftest me up to the wind, thou causest me to ride upon it;

And thou dissolvest me in the storm.

23 For I know that thou wilt bring me to death,

And to the house appointed for all living.

24 Howbeit doth not one stretch out the hand in his fall?

Or in his calamity therefore cry for help?

25 Did not I weep for him that was in trouble?

Was not my soul grieved for the needy?

26 When I looked for good, then evil came;

And when I waited for light, there came darkness.

27 My heart is troubled, and resteth not;

Days of affliction are come upon me.

28 I go mourning without the sun:

I stand up in the assembly, and cry for help.

29 I am a brother to jackals,

And a companion to ostriches.

30 My skin is black, and falleth from me,

And my bones are burned with heat.

31 Therefore is my harp turned to mourning,

And my pipe into the voice of them that weep.