1 Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän2 ja sanoi:3 -- Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.4 Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.5 Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.6 Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.7 Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.8 Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.9 Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.10 Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.11 Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?12 Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?13 Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.14 Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.15 Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.16 Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.17 Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,18 siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.19 Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.20 Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?21 He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.22 Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.23 Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?24 Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.25 Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.26 Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.

1 后来， 约伯开口咒诅自己的生日。 2 约伯说： 3 "愿我生的那日泯灭， 人说怀男胎的那夜灭没。 4 愿那日变成黑暗， 愿 神不从上面眷顾， 愿光明不照耀在其上。 5 愿黑暗与死荫索讨那日， 愿密云停留在上面， 愿白天的昏黑惊吓它。 6 愿那夜被幽暗夺去， 不让它连在平日之中， 列入月数之内。 7 愿那夜没有生育， 也没有欢乐的声音。 8 那些咒诅日子、善于惹动海怪的， 愿他们咒诅那夜。 9 愿那夜黎明的星星变成黑暗， 愿那夜等候发光却不亮， 见不到清晨的曙光。 10 因为那夜没有把我母胎的门关闭， 也没有把苦难隐藏， 使我看不见。 11 我为什么不一离母胎就死去？我为什么不一出母腹就断气？ 12 为什么有膝承接我？为什么有乳哺养我？ 13 不然， 我早已躺下安息， 14 与世上那些为自己建造陵墓的君王和谋士同睡， 15 或与那些拥有黄金， 房屋装满银子的王侯同眠。 16 我为什么不像暗中流产的胎， 未见天日的婴孩， 归于无有呢？ 17 在那里， 恶人止息搅扰， 筋疲力尽的得安息； 18 被囚的同享安宁； 听不见督工的声音； 19 老少尊卑都在那里， 奴仆脱离主人的辖制。 20 为什么有光明赐给劳碌的人， 有生命赐给苦命的人呢？ 21 他们想死却死不了， 找死胜于找宝藏； 22 他们找到坟墓就高兴， 非常欢喜快乐。 23 为什么有生命赐给前途茫茫， 又被 神四面围困的人呢？ 24 我以叹息代替食物， 我唉哼的声音如水涌出。 25 我所惧怕的临到我， 我所惊恐的向我而来。 26 我不得安逸， 不得安静， 也不得安息， 却有搅扰来到。"