Hiob 14

1 Der Mensch, vom Weibe geboren, lebt kurze Zeit und ist voll Unruhe. 2 Wie eine Blume blüht er und verwelkt; gleich einem Schatten flieht er und hat keinen Bestand. 3 Und über einem solchen tust du deine Augen auf und gehst mit mir ins Gericht? 4 Gibt es einen Reinen unter den Unreinen? Keinen einzigen! 5 Wenn doch seine Tage und die Zahl seiner Monde bei dir bestimmt sind und du ihm ein Ziel gesetzt hast, das er nicht überschreiten kann, 6 so schaue doch weg von ihm und laß ihn in Ruhe, bis er seines Tages froh werde wie ein Tagelöhner! 7 Denn für einen Baum ist Hoffnung vorhanden: wird er abgehauen, so sproßt er wieder, und sein Schößling bleibt nicht aus. 8 Wenn seine Wurzel in der Erde auch alt wird und sein Stumpf im Staub erstirbt, 9 so grünt er doch wieder vom Duft des Wassers und treibt Schosse hervor, als wäre er neu gepflanzt. 10 Der Mann aber stirbt und ist dahin, der Mensch vergeht, und wo ist er? 11 Wie Wasser zerrinnen aus dem See und ein Strom vertrocknet und versiegt, 12 also legt sich auch der Mensch nieder und steht nicht wieder auf; bis keine Himmel mehr sind, regen sie sich nicht und wachen nicht auf aus ihrem Schlaf. 13 O daß du mich doch im Scheol verstecktest, daß du mich verbärgest, bis dein Zorn sich wendet; daß du mir eine Frist setztest und dann meiner wieder gedächtest! 14 Wenn der Mensch stirbt, wird er wieder leben? Die ganze Zeit meines Kriegsdienstes würde ich harren, bis meine Ablösung käme. 15 Dann würdest du rufen, und ich würde dir antworten; nach dem Werk deiner Hände würdest du dich sehnen. 16 Nun aber zählst du meine Schritte. Achtest du nicht auf meine Sünde? 17 Versiegelt ist meine Übertretung in einem Bündlein, und du hast zugeklebt meine Schuld. 18 Doch stürzen ja auch Berge ein und sinken dahin, und Felsen weichen von ihrem Ort, das Wasser höhlt Steine aus, 19 und die Flut schwemmt das Erdreich fort; also machst du auch die Hoffnung des Sterblichen zunichte; 20 du überfällst ihn unaufhörlich, und er fährt dahin, du entstellst sein Angesicht und jagst ihn fort. 21 Ob seine Kinder zu Ehren kommen, weiß er nicht, und kommen sie herunter, so wird er dessen nicht gewahr. 22 Sein Fleisch empfindet nur seine eigenen Schmerzen, und seine Seele trauert nur über sich selbst!

Jobin puheen jatkoa: Lyhyt on ihmisen elämä, ja kuolemaan loppuu kaikki; jos olisi jotakin toivoa tuonelassa, niin jaksaisi kestää elämän vaivat, mutta tuonela on täydellisen toivottomuuden paikka, jossa ihminen on yksin oman kipunsa ja surunsa kanssa.

1 "Ihminen, vaimosta syntynyt,

elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta,

2 *Job 8:9; Ps. 90:9; Ps. 103:15; Ps. 144:4; Jes. 40:6; Hebr. 13:14kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu,

pakenee kuin varjo eikä pysy.

3 Ja sellaista sinä pidät silmällä

ja viet minut käymään oikeutta kanssasi!

4 *Ps. 14:3Syntyisikö saastaisesta puhdasta?

Ei yhden yhtäkään.

5 Hänen päivänsä ovat määrätyt,

ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi;

sinä olet asettanut hänelle määrän,

jonka ylitse hän ei pääse.

6 *Ps. 39:14Niin käännä katseesi pois hänestä,

että hän pääsisi rauhaan

ja että hän saisi iloita

niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.

7 Onhan puullakin toivo:

vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen,

eikä siltä vesaa puutu.

8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa

ja sen kanto kuolee multaan,

9 niin se veden tuoksusta versoo jälleen

ja tekee oksia niinkuin istukas.

10 Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana;

kun ihminen on henkensä heittänyt,

missä hän on sitten?

11 *Jes. 19:5Vesi juoksee pois järvestä,

ja joki tyhjenee ja kuivuu;

12 niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse.

Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä

eivätkä havahdu unestansa.

13 Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan,

piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut,

panisit minulle aikamäärän

ja sitten muistaisit minua!

14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin?

Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät,

kunnes pääsyvuoroni joutuisi.

15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle,

sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.

16 Silloin sinä laskisit minun askeleeni,

et pitäisi vaaria minun synnistäni;

17 rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon,

ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.

18 Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa,

ja kallio siirtyy sijaltansa,

19 vesi kuluttaa kivet,

ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan;

niin sinä hävität ihmisen toivon.

20 Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee;

sinä muutat hänen muotonsa

ja lähetät hänet menemään.

21 *Jes. 63:16Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan —

ei hän sitä tiedä,

vaipuvatko vähäisiksi —

ei hän heitä huomaa.

22 Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun,

vain oman sielunsa murheen."