1 ‹‹İnsanı kadın doğurur, 2 Günleri sayılı ve sıkıntı doludur.
2 Çiçek gibi açıp solar, 2 Gölge gibi gelip geçer.
3 Gözlerini böyle birine mi dikiyorsun, 2 Yargılamak için önüne çağırıyorsun?
4 Kim temizi kirliden çıkarabilir? 2 Hiç kimse!
5 Madem insanın günleri belirlenmiş, 2 Aylarının sayısı saptanmış, 2 Sınır koymuşsun, öteye geçemez;
6 Gözünü ondan ayır da, 2 Çalışma saatini dolduran gündelikçi gibi rahat etsin.
7 ‹‹Oysa bir ağaç için umut vardır, 2 Kesilse, yeniden sürgün verir, 2 Eksilmez filizleri.
8 Kökü yerde kocasa, 2 Kütüğü toprakta ölse bile,
9 Su kokusu alır almaz filizlenir, 2 Bir fidan gibi dal budak salar.
10 İnsan ise ölüp yok olur, 2 Son soluğunu verir ve her şey biter.
11 Suyu akıp giden göl 2 Ya da kuruyan ırmak nasıl çöle dönerse,
12 İnsan da öyle, yatar, bir daha kalkmaz, 2 Gökler yok oluncaya dek uyanmaz, 2 Uyandırılmaz.
13 ‹‹Keşke beni ölüler diyarına gizlesen, 2 Öfken geçinceye dek saklasan, 2 Bana bir süre versen de, beni sonra anımsasan.
14 İnsan ölür de dirilir mi? 2 Başka biri nöbetimi devralıncaya dek 2 Savaş boyunca umutla beklerdim.
15 Sen çağırırdın, ben yanıtlardım, 2 Ellerinle yaptığın yaratığı özlerdin.
16 O zaman adımlarımı sayar, 2 Günahımın hesabını tutmazdın.
17 İsyanımı torbaya koyup mühürler, 2 Suçumu örterdin.
18 ‹‹Ama dağın yıkılıp çöktüğü, 2 Kayanın yerinden taşındığı,
19 Suyun taşı aşındırdığı, 2 Selin toprağı sürükleyip götürdüğü gibi, 2 İnsanın umudunu yok ediyorsun.
20 Onu hep yenersin, yok olup gider, 2 Çehresini değiştirir, uzağa gönderirsin.
21 Oğulları saygı görür, onun haberi olmaz, 2 Aşağılanırlar, anlamaz.
22 Ancak kendi canının acısını duyar, 2 Yalnız kendisi için yas tutar.››
1 Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.
2 Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.
3 Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!
4 Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!
5 Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.
6 Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.
7 Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.
8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,
9 jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.
10 Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?
11 Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.
12 Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.
13 Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!
14 Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.
15 Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.
16 Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.
17 Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.
18 Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,
19 niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.
20 Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.
21 Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.
22 Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.