1 BENEDICI, anima mia, il Signore; O Signore Iddio mio, tu sei sommamente grande; Tu sei vestito di gloria e di magnificenza.
2 Egli si ammanta di luce come di una vesta; Egli tende il cielo come una cortina.
3 Egli fa i palchi delle sue sale nelle acque; Egli pone le nuvole per suo carro: Egli passeggia sopra le ale del vento.
4 Egli fa i venti suoi Angeli, E il fuoco divampante suoi ministri.
5 Egli ha fondata la terra sulle sue basi; Giammai in perpetuo non sarà smossa.
6 Tu l’avevi già coperta dell’abisso, come d’una vesta; Le acque si erano fermate sopra i monti.
7 Esse fuggirono per lo tuo sgridare; Si affrettarono per la voce del tuo tuono;
8 Erano salite sopra i monti; ma discesero nelle valli, Al luogo che tu hai loro costituito.
9 Tu hai loro posto un termine, il qual non trapasseranno; E non torneranno a coprir la terra
10 Egli è quel che manda le fonti per le valli, Onde esse corrono fra i monti;
11 Abbeverano tutte le bestie della campagna; Gli asini salvatichi spengono la lor sete con esse.
12 Presso a quelle si riparano gli uccelli del cielo; Fanno sentir di mezzo alle frondi le lor voci.
13 Egli adacqua i monti dalle sue stanze sovrane; La terra è saziata del frutto delle sue opere.
14 Egli fa germogliar l’erba per le bestie; E l’erbaggio per lo servigio dell’uomo, Facendo uscire della terra il pane.
15 Egli rallegra il cuor dell’uomo col vino, Egli fa risplender la faccia coll’olio, E sostenta il cuor dell’uomo col pane.
16 Gli alberi del Signore ne son saziati; I cedri del Libano ch’egli ha piantati;
17 Dove gli uccelli si annidano; Gli abeti, che son la stanza della cicogna.
18 Gli alti monti sono per li cavriuoli; Le rocce sono il ricetto de’ conigli
19 Egli ha fatta la luna per le stagioni; Il sole conosce il suo occaso.
20 Tu mandi le tenebre, ed e’ si fa notte, Nella quale tutte le fiere delle selve vanno attorno.
21 I leoncelli rugghiano dietro alla preda, E per chiedere a Dio il lor pasto.
22 Ma, tosto ch’è levato il sole, si raccolgono, E giacciono ne’ lor ricetti.
23 Allora l’uomo esce alla sua opera, Ed al suo lavoro, infino alla sera.
24 Quanto grandi sono, o Signore, le tue opere! Tu le hai tutte fatte con sapienza; La terra è piena de’ tuoi beni.
25 Ecco, il mar grande ed ampio: Quivi son rettili senza numero, Amimali piccoli e grandi.
26 Quivi nuotano le navi, E il Leviatan che tu hai formato per ischerzare in esso.
27 Tutti gli animali sperano in te, Che tu dii loro il lor cibo al suo tempo.
28 Se tu lo dài loro, lo ricolgono; Se tu apri la tua mano, son saziati di beni.
29 Se tu nascondi la tua faccia, sono smarriti; Se tu ritiri il fiato loro, trapassano, E ritornano nella lor polvere.
30 Se tu rimandi il tuo spirito son creati; E tu rinnuovi la faccia della terra
31 Sia la gloria del Signore in eterno; Rallegrisi il Signore nelle sue opere;
32 Il quale se riguarda verso la terra, ella trema; Se tocca i monti, essi fumano.
33 Io canterò al Signore, mentre viverò; Io salmeggerò all’Iddio mio, tanto che io durerò.
34 Il mio ragionamento gli sarà piacevole, Io mi rallegrerò nel Signore.
35 Vengano meno i peccatori d’in su la terra, E gli empi non sieno più. Anima mia, benedici il Signore. Alleluia
1 Kiitä Herraa, minun sieluni, Herra, minun Jumalani, sinä olet ylen suuri; valkeus ja kirkkaus on sinun pukusi.
2 Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan;
3 sinä rakennat salisi vetten päälle, teet pilvet vaunuiksesi ja kuljet tuulen siivillä.
4 Sinä teet tuulet sanasi saattajiksi, palvelijoiksesi tulen liekit.
5 Sinä asetit maan perustuksillensa, niin että se pysyy horjumatta iankaikkisesti.
6 Sinä peitit sen syvyyden vesillä kuin vaatteella: vuoria ylempänä seisoivat vedet.
7 Mutta ne pakenivat sinun nuhteluasi, sinun jylinääsi ne juoksivat pakoon;
8 vuoret kohosivat ja laaksot laskeutuivat paikkoihin, jotka sinä olit niille valmistanut.
9 Sinä panit rajan, jonka yli vedet eivät käy eivätkä palaja peittämään maata.
10 Sinä kuohutit laaksoista lähteet, jotka vuorten välillä vuotavat.
11 Ne antavat juoman kaikille metsän eläimille, villiaasit niistä janonsa sammuttavat.
12 Niiden partailla asuvat taivaan linnut ja visertävät lehvien välissä.
13 Saleistasi sinä kastelet vuoret, sinun töittesi hedelmistä maa saa ravintonsa.
14 Sinä kasvatat ruohon karjalle ja kasvit ihmisen tarpeeksi. Niin sinä tuotat maasta leivän
15 ja viinin, joka ilahuttaa ihmisen sydämen; niin sinä saatat kasvot öljystä kiiltäviksi, ja leipä vahvistaa ihmisen sydäntä.
16 Ravintonsa saavat myös Herran puut, Libanonin setrit, jotka hän on istuttanut.
17 Niissä lintuset pesivät, ja haikaroilla on majansa kypresseissä.
18 Korkeat vuoret ovat kauristen hallussa, kallionkolot ovat tamaanien suoja.
19 Kuun sinä olet tehnyt näyttämään aikoja; aurinko tietää laskunsa.
20 Sinä teet pimeän, niin tulee yö; silloin lähtevät liikkeelle kaikki metsän eläimet.
21 Nuoret jalopeurat kiljuvat saalista ja pyytävät Jumalalta elatustansa.
22 Aurinko nousee, ne vetäytyvät pois ja laskeutuvat luoliinsa maata.
23 Silloin ihminen menee töihinsä ja askaroitsee iltaan asti.
24 Kuinka moninaiset ovat sinun tekosi, Herra! Sinä olet ne kaikki viisaasti tehnyt, maa on täynnä sinun luotujasi.
25 Merikin, suuri ja aava-siinä vilisee lukemattomat laumat pieniä ja suuria eläviä.
26 Siellä kulkevat laivat, siellä Leviatan, jonka sinä olet luonut siinä leikitsemään.
27 Ne kaikki odottavat sinua, että antaisit heille ruuan ajallansa.
28 Sinä annat niille, ja ne kokoavat, sinä avaat kätesi, ja ne ravitaan hyvyydellä.
29 Sinä peität kasvosi, ja ne peljästyvät, sinä otat pois niiden hengen, ne kuolevat ja palajavat tomuun jälleen.
30 Sinä lähetät henkesi, ja ne luodaan; ja sinä uudistat maan muodon.
31 Pysyköön Herran kunnia iankaikkisesti. Saakoon Herra teoistansa iloita,
32 hän, joka katsahtaa maahan, ja se vapisee, joka koskettaa vuoria, ja ne suitsuavat.
33 Kaiken ikäni minä ylistän Herraa, minä veisaan Jumalani kiitosta, niin kauan kuin elän.
34 Olkoot minun tutkisteluni hänelle otolliset; minä iloitsen Herrassa.
35 Hävitkööt syntiset maasta, älköön jumalattomia enää olko. Kiitä Herraa, minun sieluni. Halleluja!