1 Laulunjohtajalle. Korahilaisten psalmi. (H49:2)Kuulkaa tämä, kaikki kansat, kuunnelkaa, maan asukkaat,2 (H49:3)niin alhaiset kuin ylhäiset, rikas ja köyhä yhtä lailla!3 (H49:4)Suuni puhuu tiedon sanoja, sydämeni pohtii viisautta.4 (H49:5)Minä tahdon tutkistella mietelauseita, ratkoa arvoituksia lyyraa soittaen.5 (H49:6)Miksi pelkäisin pahana päivänä, kun petturien kavaluus saartaa minut?6 (H49:7)He luottavat rikkauteensa, kerskailevat suurella omaisuudellaan.7 (H49:8)Mutta henkeään ihminen ei voi lunastaa, ei hän voi käydä kauppaa Jumalan kanssa.8 (H49:9)Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäksi maksamatta.9 (H49:10)Ei ihminen elä ikuisesti, ei hän vältä hautaa.10 (H49:11)Viisaatkin kuolevat, se on nähty, yhtä lailla kuin tyhmät ja typerät. Heidän omaisuutensa jää muille.11 (H49:12)Hauta on ikuisesti heidän kotinsa, heidän asuntonsa ajasta aikaan, vaikka he eläessään omistivat maat ja mannut.12 (H49:13)Rikkainkaan ihminen ei ole ikuinen, eläinten tavoin hän lakkaa olemasta.13 (H49:14)Tämä on heidän tiensä, mielettömien tie, ja yhä uudet ihmiset mieltyvät heidän puheisiinsa. (sela)14 (H49:15)Kuin lammaslauma he vaipuvat tuonelaan, kuolema paimentaa heitä siellä. Jo seuraavana päivänä oikeamieliset kulkevat heidän ylitseen. Tuonela on heidän asuinsijansa, se kuihduttaa heidät.15 (H49:16)Mutta Jumala lunastaa minut, hän tempaa minut tuonelan otteesta. (sela)16 (H49:17)Älä kadehdi, kun joku rikastuu, kun hän kartuttaa talonsa omaisuutta.17 (H49:18)Kuollessaan hän ei ota mukaansa mitään, hänen omaisuutensa ei seuraa häntä hautaan.18 (H49:19)Vaikka hän eläessään ihastelee osaansa ja toiset kiittävät hänen menestystään,19 (H49:20)hänen täytyy mennä isiensä luo, paikkaan, jossa ei valoa nähdä.20 (H49:21)Rikkainkaan ihminen ei ole ikuinen, eläinten tavoin hän lakkaa olemasta.

1 Ouvi isto, vós todos os povos; inclinai os ouvidos, todos os habitantes do mundo,2 quer humildes quer grandes, tanto ricos como pobres.3 A minha boca falará a sabedoria, e a meditação do meu coração será de entendimento.4 Inclinarei os meus ouvidos a uma parábola; decifrarei o meu enigma ao som da harpa.5 Por que temeria eu nos dias da adversidade, ao cercar-me a iniqüidade dos meus perseguidores,6 dos que confiam nos seus bens e se gloriam na multidão das suas riquezas?7 Nenhum deles de modo algum pode remir a seu irmão, nem por ele dar um resgate a Deus,8 {pois a redenção da sua vida é caríssima, de sorte que os seus recursos não dariam;}9 para que continuasse a viver para sempre, e não visse a cova.10 Sim, ele verá que até os sábios morrem, que perecem igualmente o néscio e o estúpido, e deixam a outros os seus bens.11 O pensamento íntimo deles é que as suas casas são perpétuas e as suas habitações de geração em geração; dão às suas terras os seus próprios nomes.12 Mas o homem, embora esteja em honra, não permanece; antes é como os animais que perecem.13 Este é o destino dos que confiam em si mesmos; o fim dos que se satisfazem com as suas próprias palavras.14 Como ovelhas são arrebanhados ao Seol; a morte os pastoreia; ao romper do dia os retos terão domínio sobre eles; e a sua formosura se consumirá no Seol, que lhes será por habitação.15 Mas Deus remirá a minha alma do poder do Seol, pois me receberá.16 Não temas quando alguém se enriquece, quando a glória da sua casa aumenta.17 Pois, quando morrer, nada levará consigo; a sua glória não descerá após ele.18 Ainda que ele, enquanto vivo, se considera feliz e os homens o louvam quando faz o bem a si mesmo,19 ele irá ter com a geração de seus pais; eles nunca mais verão a luz20 Mas o homem, embora esteja em honra, não permanece; antes é como os animais que perecem.