1 Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.

2 Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.

3 Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!

4 Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!

5 Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.

6 Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.

7 Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.

8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,

9 jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.

10 Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?

11 Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.

12 Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.

13 Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!

14 Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.

15 Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.

16 Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.

17 Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.

18 Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,

19 niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.

20 Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.

21 Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.

22 Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.

1 L'homme né de femme est de courte vie, et rassasié d'agitations.

2 Il sort comme une fleur, puis il est coupé, et il s'enfuit comme une ombre qui ne s'arrête point.

3 Cependant tu as ouvert tes yeux sur lui, et tu me tires en cause devant toi.

4 Qui est-ce qui tirera le pur de l'impur? personne.

5 Les jours de l'homme sont déterminés, le nombre de ses mois est entre tes mains, tu lui as prescrit ses limites, et il ne passera point au delà.

6 Retire-toi de lui, afin qu'il ait du relâche, jusqu'à ce que comme un mercenaire il ait achevé sa journée.

7 Car si un arbre est coupé, il y a de l'espérance, et il poussera encore, et ne manquera pas de rejetons;

8 Quoique sa racine soit envieillie dans la terre, et que son tronc soit mort dans la poussière;

9 Dès qu'il sentira l'eau il regermera, et produira des branches, comme un arbre nouvellement planté.

10 Mais l'homme meurt, et perd toute sa force; il expire; et puis où est-il?

11 [Comme] les eaux s'écoulent de la mer, et une rivière s'assèche, et tarit;

12 Ainsi l'homme est couché par terre, et ne se relève point; jusqu'à ce qu'il n'y ait plus de cieux ils ne se réveilleront point, et ne seront point réveillés de leur sommeil.

13 Ô que tu me cachasses dans une fosse sous la terre, que tu m'y misses à couvert jusqu'à ce que ta colère fût passée, [et] que tu me donnasses un terme; après lequel tu te souvinsses de moi!

14 Si l'homme meurt, revivra-t-il? J'attendrai [donc] tous les jours de mon combat, jusqu'à ce qu'il m'arrive du changement.

15 Appelle-moi, et je te répondrai; ne dédaigne point l'ouvrage de tes mains.

16 Or maintenant tu comptes mes pas, et tu n'exceptes rien de mon péché.

17 Mes péchés sont cachetés comme dans une valise, et tu as cousu ensemble mes iniquités.

18 Car [comme] une montagne en tombant s'éboule, et [comme] un rocher est transporté de sa place;

19 Et [comme] les eaux minent les pierres, et entraînent par leur débordement la poussière de la terre, avec tout ce qu'elle a produit, tu fais ainsi périr l'attente de l'homme [mortel].

20 Tu te montres toujours plus fort que lui, et il s'en va; [et] lui ayant fait changer de visage, tu l'envoies au loin.

21 Ses enfants seront avancés, et il n'en saura rien; ou ils seront abaissés, et il ne s'en souciera point.

22 Seulement sa chair, [pendant qu'elle est] sur lui, a de la douleur, et son âme s'afflige [tandis qu'elle est] en lui.