1 Job puhui:

2 -- Kunpa joku punnitsisi minun ahdistukseni, panisi kaikki minun vaivani vaakakuppiin!

3 Ne painavat enemmän kuin meren hiekka. Onko siis ihme, jos puheestani puuttuu mieli ja maltti?

4 Kaikkivaltiaan nuolet ovat osuneet minuun, niiden myrkkyä minun sieluni juo, minua uhkaavat Jumalan lähettämät kauhut.

5 Huutaako aasi keskellä tuoretta nurmea, mylviikö härkä, kun sillä on rehua edessään?

6 Kuka huolisi suolatonta ruokaa, kenelle maistuisi limainen malva?

7 Tämä, mitä joudun nielemään, on yhtä iljettävää, voin pahoin, kun vain näenkin sitä.

8 Kunpa pyyntöni kuultaisiin! Kunpa Jumala tekisi, mitä toivon,

9 ja murskaisi minut! Kunpa hän antaisi kädelleen toimeksi leikata poikki minun elämäni langan.

10 En silloin jäisi vaille toivoa ja lohdutusta! Vaikka tuskani ei armoa anna, minä hyppelisin riemusta, sillä sitä, minkä Pyhä on sanonut, en ole koskaan kieltänyt.

11 Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan?

12 Onko minun voimani kuin kiveä, ovatko lihakseni rautaa?

13 Ei. Minä olen lopussa, kaikki on toivotonta.

14 Tosi ystävä ei jätä ystävää ahdinkoon -- joka niin tekee, hylkää myös Kaikkivaltiaan.

15 Minun ystäväni ovat pettäneet minut kuin kevätpuro, joka juoksee tyhjiin.

16 Kun jää sulaa, puro samenee, se on tulvillaan vuorilta sulanutta lunta.

17 Mutta pian vedet ehtyvät, ja kun helteet tulevat, uomat jäävät tyhjilleen.

18 Karavaanit etsivät niistä vettä, muuttavat suuntaansa, eksyvät autiomaahan ja tuhoutuvat.

19 Teman karavaaneissa tähyillään joka taholle, Saban karavaanit uskovat löytävänsä vettä.

20 Kaikki pettyvät: karavaani saapuu purolle, vettä ei ole.

21 Te olette nyt minulle tyhjän veroiset: minun kurjuuteni saa teidät vain kauhistumaan.

22 Olenko pyytänyt teiltä jotakin? Olenko pyytänyt teitä maksamaan puolestani lunnaita?

23 Olenko pyytänyt teitä pelastamaan minut vainoojiltani, ostamaan minut vapaaksi väkivaltaisten käsistä?

24 Opettakaa minua, niin kuuntelen hiljaa. Osoittakaa minulle, missä olen mennyt harhaan.

25 Rehti puhe ei ketään vahingoita. Mutta mitä hyödyttävät teidän nuhdesaarnanne?

26 Te takerrutte sanoihin moittiessanne minua ja annatte tuskanhuutoni haipua tuuleen.

27 Te heitätte orvosta arpaa ja olette valmiit myymään ystävänne.

28 Katsokaa nyt minua silmiin: valehtelisinko minä teille vasten kasvoja?

29 Harkitkaa vielä kerran, ettei vääryys tapahtuisi. Ajatelkaa tarkoin. Minä olen syytön!

30 Onko minun huulilleni noussut valheen sanoja? Eikö minun kieleni erottaisi oikeaa ja väärää?

1 Mais Job répondit, et dit :

2 Plût à Dieu que mon indignation fût bien pesée, et qu'on mît ensemble dans une balance ma calamité!

3 Car elle serait plus pesante que le sable de la mer; c'est pourquoi mes paroles sont englouties.

4 Parce que les flèches du Tout-puissant sont au dedans de moi; mon esprit en suce le venin; les frayeurs de Dieu se dressent en bataille contre moi.

5 L'âne sauvage braira-t-il après l'herbe, et le bœuf mugira-t-il après son fourrage?

6 Mangera-t-on sans sel ce qui est fade? trouvera-t-on de la saveur dans le blanc d'un œuf?

7 Mais pour moi, les choses que je n'aurais pas seulement voulu toucher, sont des saletés qu'il faut que je mange.

8 Plût à Dieu que ce que je demande m'arrivât, et que Dieu me donnât ce que j'attends;

9 Et que Dieu voulût m'écraser, et [qu'il voulût] lâcher sa main pour m'achever!

10 Mais j'ai encore cette consolation, quoique la douleur me consume, et qu'elle ne m'épargne point, que je n'ai point tû les paroles du Saint.

11 Quelle est ma force, que je puisse soutenir [de si grands maux]? et quelle [en est] la fin, que je puisse prolonger ma vie?

12 Ma force est-elle une force de pierre, et ma chair est-elle d'acier?

13 Ne suis-je pas destitué de secours, et tout appui n'est-il pas éloigné de moi?

14 A celui qui se fond [sous l'ardeur des maux, est due] la compassion de son ami; mais il a abandonné la crainte du Tout-puissant.

15 Mes frères m'ont manqué comme un torrent, comme le cours impétueux des torrents qui passent;

16 Lesquels on ne voit point à cause de la glace, et sur lesquels s'entasse la neige;

17 Lesquels, au temps que la chaleur donne dessus, défaillent; quand ils sentent la chaleur, ils disparaissent de leur lieu;

18 Lesquels serpentant çà et là par les chemins, se réduisent à rien, et se perdent.

19 Les troupes des voyageurs de Téma y pensaient, ceux qui vont en Séba s'y attendaient;

20 [Mais] ils sont honteux d'y avoir espéré; ils y sont allés, et ils en ont rougi.

21 Certes, vous m'êtes devenus inutiles; vous avez vu ma calamité étonnante, et vous en avez eu horreur.

22 Est-ce que je vous ai dit : Apportez-moi et me faites des présents de votre bien?

23 Et délivrez-moi de la main de l'ennemi, et me rachetez de la main des terribles?

24 Enseignez-moi, et je me tairai; et faites-moi entendre en quoi j'ai erré.

25 Ô combien sont fortes les paroles de vérité! mais votre censure, à quoi tend-elle?

26 Pensez-vous qu'il ne faille avoir que des paroles pour censurer; et que les discours de celui qui est hors d'espérance, ne soient que du vent?

27 Vous vous jetez même sur un orphelin, et vous percez votre intime ami.

28 Mais maintenant je vous prie regardez-moi bien, si je mens en votre présence!

29 Revenez, je vous prie, [et] qu'il n'y ait point d'injustice [en vous]; oui, revenez encore; car je ne suis point coupable en cela.

30 Y a-t-il de l'iniquité en ma langue? et mon palais ne sait-il pas discerner mes calamités?