1 Nyt Job sanoi:
2 -- Enpä kuule näitä puheita ensimmäistä kertaa! Parhaatkin lohduttajat -- tehän vain lisäätte tuskaa.
3 Joko lopetit, vai vieläkö piekset tuulta? Mikä panee sinut aina sanomaan vastaan?
4 Tokihan minäkin osaisin puhua juuri noin. Jos te olisitte minun asemassani, kuinka taitavasti puhuisinkaan teille! Osaa ottaen nyökyttelisin teidän onnettomuudellenne.
5 Minä rohkaisisin teitä kauniilla sanoilla. Minä lohduttaisin teitä huulteni puheilla.
6 Jos minä puhun, ei tuska hellitä. Jos pysyn vaiti, se ei minua jätä.
7 Jumala, sinä olet ajanut minut uuvuksiin. Olet tuhonnut ihmiset, joiden keskellä elin.
8 Sinä tartuit minuun tiukasti: minun sairauteni nousi syyttämään, se todistaa minua vastaan.
9 Raivoissaan se käy kimppuuni ja raatelee minua, se kiristelee minulle hampaitaan. Viholliseni lävistävät minut katseensa terällä.
10 Suu ammollaan he tuijottavat minua, pilkkaavat, lyövät poskelle, yhtenä joukkona he käyvät minun kimppuuni.
11 Jumala jätti minut raakalaisten armoille, hän työnsi minut roistojen saaliiksi.
12 Kun elin rauhassa, hän tarttui minua niskasta, ravisteli minua, ruhjoi ja rusikoi ja nosti sitten nuoliensa maalitauluksi.
13 Hänen nuolensa osuivat joka puolelle ruumistani, säälimättä hän lävisti munuaiseni ja vuodatti sappeni maahan.
14 Hän löi minuun haavan toisensa jälkeen, hän syöksyi kimppuuni kuin soturi.
15 Karkeasta kankaasta tein suruvaatteen, puin sen paljaalle iholleni. Olen painanut kasvoni maahan.
16 Kyynelet polttavat poskiani, kuoleman varjo pimentää silmäni,
17 vaikka käsiäni ei tahraa väkivalta ja vaikka rukoukseni on vilpitön.
18 Älä peitä minun vertani, maa! Älä tukahduta sen kostonhuutoa.
19 Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa.
20 Ystäviltäni saan osakseni vain pilkkaa, mutta minun silmieni kyynelet kohoavat Jumalan eteen.
21 Kunpa olisikin joku, joka ratkaisisi ihmisen ja Jumalan välillä! Ratkaisisi, niin kuin asiat ratkaistaan ihmisten kesken.
22 Vähät vuoteni ovat jo kuluneet. Aivan pian minä lähden tielle, jolta ei ole paluuta.
1 Y RESPONDIO Job, y dijo:
2 Muchas veces he oído cosas como estas: Consoladores molestos sois todos vosotros.
3 ¿Tendrán fin las palabras ventosas? O ¿qué te animará á responder?
4 También yo hablaría como vosotros. Ojalá vuestra alma estuviera en lugar de la mía, Que yo os tendría compañía en las palabras, Y sobre vosotros movería mi cabeza.
5 Mas yo os alentaría con mis palabras, Y la consolación de mis labios apaciguaría el dolor vuestro.
6 Si hablo, mi dolor no cesa; Y si dejo de hablar, no se aparta de mí.
7 Empero ahora me ha fatigado: Has tú asolado toda mi compañía.
8 Tú me has arrugado; testigo es mi flacura, Que se levanta contra mí para testificar en mi rostro.
9 Su furor me destrizó, y me ha sido contrario: Crujió sus dientes contra mí; Contra mí aguzó sus ojos mi enemigo.
10 Abrieron contra mí su boca; Hirieron mis mejillas con afrenta; Contra mí se juntaron todos.
11 Hame entregado Dios al mentiroso, Y en las manos de los impíos me hizo estremecer.
12 Próspero estaba, y desmenuzóme: Y arrebatóme por la cerviz, y despedazóme, Y púsome por blanco suyo.
13 Cercáronme sus flecheros, Partió mis riñones, y no perdonó: Mi hiel derramó por tierra.
14 Quebrantóme de quebranto sobre quebranto; Corrió contra mí como un gigante.
15 Yo cosí saco sobre mi piel, Y cargué mi cabeza de polvo.
16 Mi rostro está enlodado con lloro, Y mis párpados entenebrecidos:
17 A pesar de no haber iniquidad en mis manos, Y de haber sido mi oración pura.
18 Oh tierra! no cubras mi sangre, Y no haya lugar á mi clamor.
19 Mas he aquí que en los cielos está mi testigo, Y mi testimonio en las alturas.
20 Disputadores son mis amigos: Mas á Dios destilarán mis ojos.
21 Ojalá pudiese disputar el hombre con Dios, Como con su prójimo!
22 Mas los años contados vendrán, Y yo iré el camino por donde no volveré.