1 Der Mensch, vom Weibe geboren, lebt kurze Zeit und ist voll Unruhe.

2 Wie eine Blume blüht er und verwelkt; gleich einem Schatten flieht er und hat keinen Bestand.

3 Und über einem solchen tust du deine Augen auf und gehst mit mir ins Gericht?

4 Gibt es einen Reinen unter den Unreinen? Keinen einzigen!

5 Wenn doch seine Tage und die Zahl seiner Monde bei dir bestimmt sind und du ihm ein Ziel gesetzt hast, das er nicht überschreiten kann,

6 so schaue doch weg von ihm und laß ihn in Ruhe, bis er seines Tages froh werde wie ein Tagelöhner!

7 Denn für einen Baum ist Hoffnung vorhanden: wird er abgehauen, so sproßt er wieder, und sein Schößling bleibt nicht aus.

8 Wenn seine Wurzel in der Erde auch alt wird und sein Stumpf im Staub erstirbt,

9 so grünt er doch wieder vom Duft des Wassers und treibt Schosse hervor, als wäre er neu gepflanzt.

10 Der Mann aber stirbt und ist dahin, der Mensch vergeht, und wo ist er?

11 Wie Wasser zerrinnen aus dem See und ein Strom vertrocknet und versiegt,

12 also legt sich auch der Mensch nieder und steht nicht wieder auf; bis keine Himmel mehr sind, regen sie sich nicht und wachen nicht auf aus ihrem Schlaf.

13 O daß du mich doch im Scheol verstecktest, daß du mich verbärgest, bis dein Zorn sich wendet; daß du mir eine Frist setztest und dann meiner wieder gedächtest!

14 Wenn der Mensch stirbt, wird er wieder leben? Die ganze Zeit meines Kriegsdienstes würde ich harren, bis meine Ablösung käme.

15 Dann würdest du rufen, und ich würde dir antworten; nach dem Werk deiner Hände würdest du dich sehnen.

16 Nun aber zählst du meine Schritte. Achtest du nicht auf meine Sünde?

17 Versiegelt ist meine Übertretung in einem Bündlein, und du hast zugeklebt meine Schuld.

18 Doch stürzen ja auch Berge ein und sinken dahin, und Felsen weichen von ihrem Ort, das Wasser höhlt Steine aus,

19 und die Flut schwemmt das Erdreich fort; also machst du auch die Hoffnung des Sterblichen zunichte;

20 du überfällst ihn unaufhörlich, und er fährt dahin, du entstellst sein Angesicht und jagst ihn fort.

21 Ob seine Kinder zu Ehren kommen, weiß er nicht, und kommen sie herunter, so wird er dessen nicht gewahr.

22 Sein Fleisch empfindet nur seine eigenen Schmerzen, und seine Seele trauert nur über sich selbst!

1 Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.

2 Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.

3 Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!

4 Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!

5 Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.

6 Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.

7 Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.

8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,

9 jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.

10 Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?

11 Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.

12 Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.

13 Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!

14 Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.

15 Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.

16 Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.

17 Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.

18 Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,

19 niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.

20 Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.

21 Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.

22 Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.