1 Und Hiob antwortete und sprach:

2 Wie lange wollt ihr doch meine Seele betrüben und mich mit euren Reden niederdrücken?

3 Ihr habt mich nun zehnmal geschmäht; schämt ihr euch nicht, mich so zu mißhandeln?

4 Habe ich aber gefehlt, so trifft doch wahrlich mein Vergehen mich selbst!

5 Wollt ihr aber wirklich großtun gegen mich und mir meine Schmach vorwerfen,

6 so erkennet doch, daß Gott mich gebeugt und sein Netz über mich geworfen hat.

7 Klage ich über Gewalttätigkeit, so erhalte ich keine Antwort, und schreie ich um Hilfe, so finde ich kein Recht.

8 Undurchdringlich hat er mir den Weg verzäunt und über meine Pfade Finsternis gebreitet.

9 Er hat mich meiner Herrlichkeit entkleidet und mir die Krone vom Haupte weggenommen.

10 Er hat mich gänzlich niedergerissen, so daß ich vergehe, und hat meine Hoffnung entwurzelt wie einen Baum.

11 Sein Zorn ist wider mich entbrannt, und er sieht mich an als seinen Feind.

12 Seine Scharen rücken allzumal aus und bahnen sich einen Weg gegen mich und lagern sich um meine Hütte her.

13 Meine Brüder hat er von mir verscheucht, und die mich kennen, tun fremd gegen mich.

14 Meine Verwandten bleiben aus, und meine Bekannten verlassen mich.

15 Meine Hausgenossen und meine Mägde halten mich für einen Fremden, sie sehen mich als einen Unbekannten an.

16 Rufe ich meinen Knecht, so antwortet er mir nicht, ich muß ihn mit meinem Munde anflehen.

17 Mein Atem ist meinem Weibe zuwider und mein Gestank den Söhnen meiner Mutter.

18 Sogar Buben verachten mich; stehe ich auf, so reden sie wider mich.

19 Alle meine Vertrauten verabscheuen mich, und die ich liebte, haben sich gegen mich gewandt.

20 An meiner Haut und meinem Fleisch klebt mein Gebein, und ich habe kaum noch Haut, um meine Zähne zu behalten.

21 Erbarmt, erbarmt euch meiner, ihr, meine Freunde, denn die Hand Gottes hat mich getroffen!

22 Warum verfolgt ihr mich wie Gott und werdet nicht satt, mich zu zerfleischen?

23 O daß doch meine Worte aufgezeichnet und daß sie in ein Buch eingetragen,

24 daß sie mit eisernem Griffel in Blei oder auf ewig in einen Felsen gegraben würden:

25 Ich weiß, daß mein Erlöser lebt, und er wird zuletzt über dem Staube stehen.

26 Und nachdem diese meine Hülle zerbrochen ist, alsdann werde ich, von meinem Fleische los, Gott schauen.

27 Den werde ich mir ansehen, meine Augen werden ihn schauen, ohne Ihm fremd zu sein. Es schmachten meine Nieren in mir!

28 Denn ihr sprechet: »Wie wollen wir ihn verfolgen!« und die Wurzel der Sache sei in mir zu finden!

29 Nehmet euch in acht vor dem Schwert! denn das Schwert wird die Sünden rächen, damit ihr wisset, daß ein Gericht ist.

1 Nyt Job sanoi:

2 -- Kuinka kauan te aiotte ahdistaa minua, ruhjoa minua puheillanne?

3 Kerran toisensa jälkeen olette minua pilkanneet, te ette häpeä piinata minua.

4 Jos olisinkin rikkonut, minuahan se vain koskee.

5 Jos luulette, että voitte asettua yläpuolelleni, osoittakaa, että olen ansainnut tämän häpeän!

6 Ettekö te näe, että Jumala on tehnyt väärin minua kohtaan? Hän viritti minulle verkkonsa.

8 Jumala on pystyttänyt tielleni kivivallin, en pääse siitä yli, kaikki polkuni hän on peittänyt pimeään.

9 Hän on riistänyt minulta kunnian ja arvon, hän on temmannut päästäni seppeleen.

10 Joka puolelta hän minua raastaa, minä olen mennyttä, hän repäisee pois minun toivoni kuin puun maasta.

11 Hänen vihansa on syttynyt, hän pitää minua vihollisenaan.

12 Hänen joukkonsa tulevat yhtenä rintamana, joka puolelle ne rakentavat valleja, ne piirittävät minun majani.

13 Omat veljeni ovat jättäneet minut yksin, ystäväni ovat minusta vieraantuneet.

14 Läheiseni ja tuttavani pysyvät poissa, muukalaiset, jotka otin kattoni alle, ovat unohtaneet minut.

15 Orjattareni vieroksuvat minua, olen heille outo.

16 Kutsun palvelijaani, mutta häntä ei kuulu, ei vaikka minä pyytämällä pyydän.

18 Pahaiset kakaratkin minua halveksivat. Kun nousen seisomaan, he ovat heti ilkkumassa.

19 Oma ystäväpiirini inhoaa minua, nekin, joita minä rakastin, torjuvat minut.

20 Minä olen pelkkää luuta ja nahkaa, hampaani paljastuvat ikenien alta.

21 Säälikää minua, säälikää, te, jotka olette ystäviäni! Jumalan käsi on koskenut minuun.

22 Miksi tekin vainoatte minua, yhdessä Jumalan kanssa? Ettekö ole jo kylliksi minua kalvaneet?

23 Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, kunpa ne talletettaisiin kirjaan,

24 uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen!

25 Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.

26 Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan,

27 saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.

29 Pelätkää toki miekkaa! Tuollainen kovuus on synti, joka ansaitsee kuoleman. Muistakaa: on olemassa tuomari.