1 Und Hiob setzte seine Rede fort und sprach:
2 So wahr Gott lebt, der mir mein Recht entzogen, und der Allmächtige, der meine Seele betrübt hat:
3 Solange noch mein Odem in mir ist und der Hauch Gottes in meiner Nase,
4 sollen meine Lippen nichts Verkehrtes reden und meine Zunge keine Lüge aussprechen.
5 Ferne sei es von mir, daß ich euch Recht gebe, ich werde mir meine Unschuld nicht nehmen lassen bis an mein Ende!
6 Ich habe an meiner Gerechtigkeit festgehalten und werde sie nicht loslassen, mein Gewissen straft mich über keinen meiner Tage;
7 mein Feind aber müsse verurteilt werden und meine Widersacher Unrecht haben.
8 Denn was für eine Hoffnung hat der Frevler, wenn Gott ihn abschneidet, wenn er ihm seine Seele entzieht?
9 Wird Gott sein Geschrei erhören, wenn Not über ihn kommt?
10 Hätte er seine Lust an dem Allmächtigen, so würde er Gott allezeit anrufen.
11 Ich will euch über Gottes Hand belehren und, was es mit dem Allmächtigen für eine Bewandtnis hat, euch nicht verhehlen.
12 Siehe, ihr alle habt es ja gesehen (warum redet ihr so unnütze Worte)?
13 Das ist das Teil, das der gottlose Mensch von Gott, und dies das Erbe, das die Tyrannen vom Allmächtigen erhalten:
14 Wenn seine Kinder sich mehren, so ist's für das Schwert, und seine Nachkommenschaft hat nicht Brot genug.
15 Seine Entronnenen sinken durch die Pest ins Grab, und ihre Witwen beweinen sie nicht.
16 Wenn er schon Geld zusammenscharrt wie Staub und Kleider zusammenhäuft wie Kot,
17 so bringt er sie zwar zusammen, aber der Gerechte wird sie anziehen, und in das Geld werden sich die Unschuldigen teilen.
18 Er baut sein Haus wie die Motte und wie ein Hüttlein, das der Hüter macht.
19 Reich legt er sich hin und tut es nicht wieder; in einem Augenblick ist er dahin:
20 Schrecken ergreift ihn wie eine Wasserflut, der Sturmwind führt ihn über Nacht davon.
21 Ein Ostwind ergreift ihn, und er fährt dahin, er rafft ihn von seiner Stätte hinweg.
22 Schonungslos schleudert Er Geschosse nach ihm, eiligst muß er fliehen vor seiner Hand.
23 Man klatscht mit den Händen über ihn und zischt ihn aus an seinem Ort.
1 Job jatkoi puhettaan:
2 -- Niin totta kuin Jumala, Kaikkivaltias, elää, hän, joka on kohdellut minua väärin ja katkeroittanut elämäni:
3 niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys,
4 minun suuni ei totisesti puhu vääryyttä eivätkä huuleni kuiskaile petosta!
5 Ei! Ikinä en myönnä, että te olisitte oikeassa! Puolustan syyttömyyttäni vaikka kuolemaan saakka.
6 Minä olen oikeassa. Siitä en luovu, en tingi. Omatuntoni ei minua syytä, ei mistään, mitä elämäni päivinä olen tehnyt.
7 Käyköön vihollisilleni niin kuin käy pahantekijöille, käyköön vastustajilleni niin kuin käy rikollisille!
8 Mitä toivoa on Jumalasta luopuneella, kun hänen elämänsä päättyy, kun Jumala ottaa hänen elämänsä pois?
9 Ei Jumala kuule hänen huutoaan, kun hän on ahdingossa.
10 Ei hän voi riemuita Kaikkivaltiaasta, ei vapaasti kääntyä Jumalan puoleen!
11 Minä kerron teille, miten mahtava on Jumalan voima, kerron, miten Kaikkivaltias toimii.
12 Olettehan kyllä jo kaiken nähneet. Miksi siis puhutte joutavia?
13 Tällainen on Jumalasta luopuneen osa, tällaisen palkan Kaikkivaltias maksaa armottomalle miehelle:
14 Olipa hänellä lapsia miten paljon tahansa, heidän kohtalokseen tulee miekka, hänen lapsenlapsensa näkevät nälkää.
15 Eloon jääneet surmaa rutto, lesket eivät saa viettää valittajaisia.
16 Jumalattomalla on hopeaa kuin maan tomua ja vaatteita kuin meren mutaa --
17 hän hankkii ne itselleen, mutta vanhurskas ne pukee ylleen, ja hopean jakavat viattomat keskenään.
18 Talo, jonka hän rakentaa, on hatara, kuin seitti tai kuin vartijan maja pellolla.
19 Rikkaana miehenä hän menee nukkumaan -- kun hän avaa silmänsä, kaikki on mennyttä.
20 Kauhu tavoittaa hänet kuin tulva-aalto, myrskynpyörre tempaa hänet mukaansa yöllä.
21 Itätuuli riuhtaisee hänet ilmaan, vie hänet pois, sinkoaa hänet oudolle seudulle.
22 Säälimättä se riepottelee häntä, turhaan hän pyrkii pakoon.
23 Pilkaten se paukuttaa hänelle käsiään ja viheltää viedessään hänet pois.