1 Warum sind vom Allmächtigen nicht Zeiten bestimmt und sehen die, so ihn kennen, seine Tage nicht?

2 Man verrückt Marksteine, raubt Herden und weidet sie.

3 Den Esel der Waislein treibt man fort und pfändet der Witwe Kuh.

4 Man jagt die Armen aus dem Wege, und die Elenden im Lande müssen sich allesamt verbergen.

5 Siehe, wie Wildesel in der Wüste gehen sie früh an ihr Werk, nach Nahrung suchend; die Wildnis muß ihre Kinder nähren.

6 Auf dem Felde ernten sie sein Futter und halten Nachlese im Weinberge des Gottlosen.

7 Nackend bringen sie die Nächte zu; sie haben kein Gewand und wenn es kalt wird, keine Decke.

8 Vor dem Regen bergen sie sich im Gebirge, und weil sie keine Zuflucht haben, klammern sie sich an die Felsen.

9 Man reißt das Waislein von der Brust und pfändet den Armen aus.

10 Nackt, ohne Kleid, läßt man sie laufen; sie müssen Garben tragen und hungern dabei.

11 Zwischen ihren Mauern pressen sie Öl, treten die Kelter und müssen dürsten.

12 Aus den Städten ertönt das Geschrei der Sterbenden, und die Seele der Erschlagenen schreit; aber Gott achtet nicht des Unrechts.

13 Jene hassen das Licht, sie wollen seine Wege nicht kennen und bleiben nicht auf seinen Pfaden.

14 Mit Tagesanbruch steht der Mörder auf, den Elenden und Armen umzubringen; in der Nacht aber ist er wie ein Dieb.

15 Das Auge des Ehebrechers wartet auf die Dämmerung; er spricht: Kein Auge sieht mich! Und verhüllt sein Angesicht.

16 In der Finsternis bricht man in die Häuser ein; bei Tage verschließen sie sich; sie scheuen das Licht.

17 Denn ihnen ist die dichteste Finsternis gleich wie der Morgen; sie sind sogar mit dem Todesdunkel vertraut.

18 Schnell fährt er auf dem Wasser dahin. Verflucht ist sein Teil auf Erden; sein Weg führt nicht durch Weingärten.

19 Wie Hitze und Sonnenglut die Schneewasser wegraffen, so das Totenreich die, welche sündigen.

20 Der Mutterschoß wird seiner vergessen, Würmer laben sich an ihm, seiner wird nicht mehr gedacht, und wie ein Baum wird der Übermut dessen gebrochen,

21 der die Unfruchtbare beraubte, die nicht gebar, und der Witwe nichts Gutes tat.

22 Und doch erhält Er die Mächtigen lange durch seine Kraft; mancher steht noch aufrecht, der seines Lebens nicht mehr sicher war.

23 Er gibt ihm Sicherheit, und jener verläßt sich darauf;

24 Seine Augen sehen auf ihre Wege. Sie kommen hoch; aber wenig braucht's, so sind sie dahin; sie sinken hin und werden zusammengerafft, wie alle andern auch, und verwelken wie die reifen Ähren.

25 Oder ist's nicht so? Wer will mich Lügen strafen und meine Rede zunichte machen?

1 Minkä tähden vain Kaikkivaltias tietää tilinteon hetket, miksi ne ovat salaisuus niille, jotka tuntevat hänet?

2 Jumalattomat siirtävät rajakiviä, ryöstävät karjaa, laiduntavat sitä kuin omaansa.

3 He vievät mukanaan orvon ainoan aasin ja ottavat pantiksi lesken härän.

4 He sysäävät tieltään köyhät ja heikot. Kaikki vähäväkiset pakoilevat heitä.

5 Kuin autiomaan villiaasit maan köyhät kulkevat arolla. He etsivät syötävää, ruokaa lapsilleen.

6 He kokoavat tähteitä pelloilta, keräävät jumalattoman viinitarhasta jäljelle jääneitä rypäleitä.

7 He yöpyvät alasti, ilman vaatetta, ei heillä ole peitettä kylmää vastaan.

8 He kastuvat, kun vuorilta tulee sade, suojattomina he painautuvat kalliota vasten.

9 Orpo riistetään äitinsä rinnoilta, köyhältä otetaan lapsi velan pantiksi.

10 He kulkevat alasti, ilman vaatetta, nälkäisinä he kantavat isäntien tähkäkuormia,

11 toisten tarhoissa he puristavat oliiveista öljyä, janon piinaamina he polkevat viinikuurnan rypäleitä.

12 Kaupungissa miehet valittavat, haavoittuneet huutavat apua, mutta Jumala ei rukousta kuule.

13 Pimeyden miehet kapinoivat valoa vastaan. He eivät tunne valon teitä, valon polkuja he eivät kulje.

14 Murhamies nousee ennen aamun valkenemista ja surmaa köyhän poloisen. Yön pimeydessä hän liikkuu kuin varas.

16 Murtovaras tunkeutuu taloon yön pimeinä hetkinä, päivän hän pysyttelee tarkoin näkymättömissä. Valoa hän ei voi sietää.

17 Heille kaikille yön tulo on kuin aamun koitto. Pimeyden kauhut eivät heitä pelota.

18 Jumalaton on kuin lastu, jonka virta vie. Hänen peltoaan kohtaa kirous, enää ei kukaan mene hänen viinitarhaansa.

19 Helteessä halkeillut maa nielee kevään vedet, tuonela sen, joka on tehnyt syntiä.

20 Hänen oma äitinsä unohtaa hänet. Madot syövät hänet olemattomiin. Kukaan ei enää häntä muista. Kuin puu, niin vääryys murtuu.

21 Hän kohteli pahoin lapsetonta, turvatonta naista, leskeä hän ei auttanut!

22 Voimassaan Jumala tempaa pois mahtavatkin miehet. Kun hän nousee, ei kukaan ole turvassa.

23 Hän suojelee heitä, antaa heidän uskoa, että he ovat turvassa, mutta hänen katseensa seuraa heidän askeliaan.

24 Hetkeksi he nousevat korkealle, sitten heitä ei enää ole. He kyyristyvät, mutta pois heidät temmataan niin kuin kaikki temmataan. Kuin tähkäpäät heidät leikataan pois.

25 Totisesti, näin on asia. Kuka osoittaa minut valehtelijaksi ja sanani vääriksi?