1 Da antwortete Zophar, der Naamatiter, und sprach:

2 Darum veranlassen mich meine Gedanken zu einer Antwort, und deswegen drängt es mich zu reden.

3 Einen Verweis, mir zur Schande, muß ich vernehmen; aber mein Geist treibt mich zu antworten um meiner Einsicht willen.

4 Weißt du nicht, daß von alters her, seit Menschen auf Erden sind,

5 der Gottlosen Frohlocken kurz ist und die Freude der Frevler nur einen Augenblick währt?

6 Wenn er schon bis zum Himmel erhoben würde und sein Haupt bis an die Wolken reichte,

7 so geht er doch, gleich seinem Kot, auf ewig unter, und die ihn gesehen, werden sagen: Wo ist er?

8 Wie ein Traum wird er verschwinden, man wird ihn nimmer finden, er vergeht wie ein Nachtgesicht.

9 Das Auge, das ihn gesehen, sieht ihn nimmer wieder, und seine Stätte kennt ihn nicht mehr.

10 Seine Söhne müssen die Armen entschädigen und ihre Hände sein Vermögen wieder herausgeben.

11 Seine Gebeine waren voller Jugendkraft: die liegt nun mit ihm im Staub.

12 Ist das Böse noch so süß in seinem Munde, daß er es unter seiner Zunge birgt,

13 daß er es hegt und nicht lassen kann und an seinem Gaumen festhält:

14 so verwandelt sich doch seine Speise in seinem Eingeweide und wird in seinem Innern zu Schlangengift.

15 Das verschlungene Gut muß er wieder von sich geben, Gott treibt es ihm aus dem Leibe heraus.

16 Schlangengift hat er gesaugt: darum wird ihn die Zunge der Otter töten.

17 Er wird seine Lust nicht sehen an den Bächen, den Strömen von Honig und von Milch.

18 Das Erworbene muß er zurückgeben, und er kann es nicht verschlingen; seines eingetauschten Gutes wird er nicht froh;

19 denn er hat Arme unterdrückt und sie liegen lassen, ein Haus beraubt, anstatt gebaut.

20 Sein Bauch wußte nichts von Genügsamkeit; vor seiner Begehrlichkeit blieb nichts verschont.

21 Nichts entging seiner Freßgier, darum wird auch sein Gut nicht beständig sein.

22 Mitten in seinem Überfluß wird ihm angst, alle Hände der Unglücklichen kommen über ihn.

23 Es wird geschehen, während er seinen Bauch noch füllt, wird Er über ihn senden die Glut seines Zornes und wird auf ihn regnen lassen, in seine Speise hinein.

24 Flieht er vor der eisernen Rüstung, so wird ihn der eherne Bogen durchbohren.

25 Er zieht daran, und der Pfeil geht aus seinem Leibe hervor, blitzend fährt er aus seiner Galle, und Todesschrecken kommen über ihn.

26 Alle Finsternis ist aufgespart für seine Schätze, ihn wird ein Feuer verzehren, das nicht ausgeblasen wird; es frißt weg, was in seinem Zelte übriggeblieben ist.

27 Der Himmel wird seine Schuld offenbaren und die Erde sich wider ihn empören.

28 Der Reichtum seines Hauses fährt dahin, muß zerrinnen am Tage seines Zornes.

29 Das ist des gottlosen Menschen Teil von Gott, das Erbe, das Gott ihm zugesprochen hat.

1 Nyt naamalainen Sofar alkoi jälleen puhua. Hän sanoi:

2 -- Sinun puheesi ärsyttää minut vastaamaan, se kiihdyttää mieltäni.

3 Se, miten opetat ja ojennat, loukkaa minua, mutta ymmärrykseni löytää kyllä sinulle vastauksen.

4 Niin kuin tiedät, niin kuin on tiedetty muinaisista ajoista asti, siitä asti, kun ihmisiä on ollut maan päällä:

5 jumalattoman ilo kestää vain hetken, rienaajan onni on pian ohi.

6 Vaikka hän ulottuisi taivaaseen saakka, vaikka hänen päänsä koskettaisi pilviä,

8 Kuin uni hän lentää pois, katoaa, kuin öinen näky hän haihtuu tyhjiin.

9 Ne, jotka hänet näkivät, eivät enää häntä näe, hänen asuinsijansa ei enää häntä tunne.

10 Hänen kätensä joutuvat antamaan takaisin kaiken riistämänsä, hänen lapsensa pyytävät armopaloja köyhiltä.

11 Nuoruus ja voima, joka täytti hänen ruumiinsa, vaipuu hänen kanssaan maan tomuun.

12 Paha maistuu niin makealle hänen suussaan, että hän viivytellen tunnustelee sitä kielellään,

13 nautiskelee, ei malta luopua siitä vaan pidättelee sitä kitalakeaan vasten.

14 Mutta herkku muuttuu hänen sisuksissaan, se on hänen vatsassaan kuin sarvikyyn myrkky.

15 Sen hyvän, jonka hän on ahminut, hän oksentaa ulos, Jumala ajaa sen pois hänen vatsastaan.

16 Sarvikyyn myrkkyä hän on itseensä imenyt, käärmeen kieli hänet surmaa.

17 Ei hän enää näe solisevia puroja, ei kerman ja hunajan virtoja.

18 Hän joutuu luopumaan työnsä hedelmistä, ei saa niistä nauttia, omaisuudesta, jonka hän hankki, hän ei saa iloita,

19 koska hän murskasi köyhät, jätti heidät oman onnensa varaan, otti itselleen taloja, joita ei ollut rakentanut.

20 Koskaan hän ei saanut kyllikseen, mutta hänen aarteensa eivät häntä pelasta.

21 Kaikkea hän ahnehti kyltymättä, siksi hänen onnensa ei kestä.

22 Kun hänellä on yllin kyllin kaikkea, juuri silloin ahdinko hänet yllättää ja onnettomuuden painava käsi laskeutuu hänen päälleen.

23 Yllin kyllin hän tulee saamaan: Jumala suuntaa häneen vihansa hehkun ja antaa tuhon sataa hänen päälleen.

24 Jos hän pääsee pakoon rautaisia aseita, pronssinuoli hänet surmaa:

25 se tulee selästä ulos hänen sappinesteestään kiiltävänä, ja kauhu valtaa hänet.

26 Pimeys odottaa, väijyksissä se odottaa. Tuli, joka palaa lietsomatta, syö hänet. Voi sitä, joka on etsinyt suojaa hänen kattonsa alta!

27 Taivas paljastaa hänen syntinsä, maa nousee häntä vastaan.

28 Hänen talonsa vauraus häipyy tyhjiin, kun vesi syöksyy kaiken yli vihan päivänä.

29 Tämä on kohtalo, jonka Jumala antaa pahalle, tällaisen perintöosan Jumala on hänelle varannut.