2 Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.

3 Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.

4 Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.

5 Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.

6 Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.

7 Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.

8 Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.

9 Pilvi häipyy ja menee menojaan; niin myös tuonelaan vaipunut ei sieltä nouse.

10 Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.

11 Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.

12 Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?

13 Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani,

14 niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.

15 Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.

16 Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.

17 Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi,

18 tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?

19 Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?

20 Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?

1 L'homme n'a-t-il pas sur la terre un service de soldat, et ses jours ne sont-ils pas comme ceux d'un mercenaire?

2 Comme un esclave, il soupire après l'ombre, et, comme un mercenaire, il attend son salaire.

3 Ainsi j'ai reçu en partage des mois de déception, et l'on m'a assigné des nuits de fatigue.

4 Si je suis couché, je dis: Quand me lèverai-je? Quand finira la nuit? Et je suis rassasié d'inquiétudes jusqu'au point du jour.

5 Ma chair est couverte de vermine et d'écailles terreuses; ma peau se crevasse et coule.

6 Mes jours ont passé plus légers que la navette du tisserand, et ils se consument sans espoir.

7 Considère que ma vie est un souffle, et que mon œil ne reverra plus le bonheur.

8 L'œil qui me voit, ne m'apercevra plus; tes yeux me chercheront, et je ne serai plus.

9 La nuée se dissipe et s'en va, ainsi celui qui descend aux enfers n'en remontera pas.

10 Il ne reviendra plus dans sa maison, et son lieu ne le reconnaîtra plus.

11 C'est pourquoi, je ne retiendrai point ma bouche, je parlerai dans la détresse de mon esprit, je me plaindrai dans l'amertume de mon âme.

12 Suis-je une mer? Suis-je un monstre marin, pour que tu poses autour de moi une garde?

13 Quand je dis: Mon lit me consolera; ma couche me soulagera de ma peine;

14 Alors, tu me terrifies par des songes, et tu m'épouvantes par des visions.

15 Ainsi j'aime mieux étouffer, j'aime mieux mourir que conserver mes os.

16 Je suis ennuyé de la vie. Je ne vivrai pas toujours. Retire-toi de moi, car mes jours sont un souffle.

17 Qu'est-ce que l'homme pour que tu en fasses un si grand cas, pour que tu prennes garde à lui?

18 Pour que tu l'inspectes tous les matins, pour que tu le scrutes à chaque instant?

19 Quand finiras-tu de me regarder? Ne me lâcheras-tu pas, pour que j'avale ma salive?

20 Si j'ai péché, que t'ai-je fait, à toi, ô surveillant des hommes! Pourquoi m'as-tu mis en butte à tes coups, et suis-je à charge à moi-même?

21 Et pourquoi ne pardonnes-tu pas mon péché, et ne fais-tu pas disparaître mon iniquité? Car je vais maintenant me coucher dans la poussière; tu me chercheras, et je ne serai plus.