Jó 30

1 Agora zombam de mim os mais jovens do que eu, aqueles cujos pais eu desdenharia de colocar com os cães do meu rebanho.

2 De que me serviria a força de seus braços, homens cujo vigor já pereceu inteiramente?

3 Reduzidos a nada pela miséria e pela fome, roem um solo árido e desolado.

4 Colhem ervas e cascas dos arbustos, e por pão têm somente a raiz das giestas.

5 São expulsos do povo e gritam com eles como se fossem ladrões.

6 Moram em barrancos medonhos, nas cavernas da terra e dos rochedos.

7 Ouvem-se seus gritos entre os arbustos e amontoam-se debaixo das urtigas.

8 São filhos de infames e de gente sem nome, que são expulsos da terra…

9 Agora, porém, sou o assunto de suas canções, tema de seus escárnios.

10 Afastam-se de mim com horror e não receiam cuspir-me no rosto.

11 Desamarraram a corda para humilhar-me, sacudiram de si todo o freio diante de mim.

12 À minha direita levanta-se a raça deles, tentam atrapalhar meus pés e abrem diante de mim o caminho da sua desgraça.

13 Embaralham minha vereda para me perder e trabalham para a minha ruína.

14 Penetram como por uma grande brecha e irrompem entre escombros.

15 O pavor me invade. Minha esperança é varrida como se fosse pelo vento e minha felicidade passa como uma nuvem.

16 Agora minha alma se dissolve e os dias de aflição me dominaram.

17 A noite traspassa meus ossos e consome-os. Os males que me roem não dormem.

18 Com violência agarra a minha veste e aperta-me como o colarinho de minha túnica.

19 Deus jogou-me no lodo e eu me confundo com a poeira e a cinza.

20 Clamo por ti e não me respondes. Ponho-me diante de ti, e não olhas para mim.

21 Tornaste-te cruel para comigo e atacas-me com toda a força de tua mão.

22 Tu me arrebatas e me faz cavalgar o tufão, para me aniquilar na tempestade.

23 Bem sei que me levarás à morte, ao lugar onde se encontram todos os viventes.

24 Mas não é para aquele que cai que estendi a mão quando, na ruína, pedia socorro?

25 Não chorei com os oprimidos? Não teve minha alma piedade dos pobres?

26 Esperava a felicidade e veio a desgraça, esperava a luz e vieram as trevas.

27 Minhas entranhas abrasam-se sem nenhum descanso, assaltaram-me os dias de aflição.

28 Caminho no luto, sem sol; levanto-me numa multidão de gritos.

29 Tornei-me irmão dos chacais e companheiro dos avestruzes.

30 Minha pele enegrece-se e cai, e meus ossos são consumidos pela febre.

31 Minha cítara só dá acordes lúgubres, e minha flauta sons queixosos.

Jobin puheen jatkoa: Kadonnut on entinen onni, kurjuuteen joutuneena hän on kaikkien, yhteiskunnan hylkiöidenkin, pilkkana; tuskiensa vallassa ja Jumalan vainoamana hän ei saata olla valittamatta.

1 "Mutta nyt nauravat minua elinpäiviltään nuoremmat,

joiden isiä minä pidin liian halpoina

pantaviksi paimenkoiraini pariin.

2 Ja mitäpä hyödyttäisi minua

heidän kättensä voima,

koska heidän nuoruutensa tarmon on

vienyt 3 puute ja kova nälänhätä!

He kaluavat kuivaa maata,

jo ennestään autiota erämaata;

4 he poimivat suolaheiniä pensaiden ympäriltä,

ja heidän ruokanaan ovat kinsteripensaan juuret.

5 Heidät karkoitetaan ihmisten parista;

heitä vastaan nostetaan hälytys

niinkuin varasta vastaan.

6 Heidän on asuttava kaameissa rotkoissa,

maakoloissa ja kallioluolissa.

7 Pensaiden keskellä he ulisevat,

nokkospehkojen suojaan he sulloutuvat —

8 nuo houkkioiden ja kunniattomain sikiöt,

jotka on hosuttu maasta pois.

9 *Job 17:6; Ps. 69:12; Valit. 3:14,63Heille minä olen nyt tullut pilkkalauluksi,

olen heidän jutuksensa joutunut;

10 *Job 19:19he inhoavat minua, väistyvät minusta kauas

eivätkä häikäile sylkeä silmilleni.

11 Sillä Jumala on höllentänyt jouseni jänteen

ja nöyryyttänyt minut,

eivätkä he enää suista julkeuttaan minun edessäni.

12 Oikealta puoleltani nousee tuo sikiöparvi;

he lyövät jalat altani

ja luovat turmateitänsä minua vastaan.

13 He hävittävät minun polkuni,

ovat apuna minua tuhottaessa,

vaikka itse ovat ilman auttajaa;

14 niinkuin leveästä muurinaukosta he tulevat,

raunioiden alta he vyöryvät esiin.

15 Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan;

niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni,

ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi.

16 *Ps. 42:5Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin,

kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut.

17 Yö kaivaa luut minun ruumiistani,

ja kalvavat tuskani eivät lepää.

18 Kaikkivallan voimasta

on minun verhoni muodottomaksi muuttunut:

se kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie.

19 *Ps. 7:6Hän on heittänyt minut lokaan,

ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi.

20 *Ps. 13:2; Ps. 22:3Minä huudan sinua,

mutta sinä et vastaa minulle;

minä seison tässä,

mutta sinä vain tuijotat minuun.

21 Sinä muutut tylyksi minulle,

vainoat minua väkevällä kädelläsi.

22 Sinä kohotat minut myrskytuuleen,

kiidätät minut menemään

ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa.

23 *Ps. 90:3Niin, minä tiedän:

sinä viet minua kohti kuolemaa,

majaan, kunne kaikki elävä kokoontuu.

24 Mutta eikö saisi hukkuessaan kättänsä ojentaa

tahi onnettomuudessa apua huutaa?

25 *Ps. 35:13; Room. 12:15Vai enkö minä itkenyt kovaosaisen kohtaloa,

eikö sieluni säälinyt köyhää?

26 *Jer. 14:19Niin, minä odotin onnea,

mutta tuli onnettomuus;

minä vartosin valoa, mutta tuli pimeys.

27 Sisukseni kuohuvat lakkaamatta,

kurjuuden päivät ovat kohdanneet minut.

28 Minä käyn murheasussa, ilman päivänpaistetta;

minä nousen ja huudan väkijoukossa.

29 *Ps. 102:7; Miika 1:8Minusta on tullut aavikkosutten veli

ja kamelikurkien kumppani.

30 Minun nahkani on mustunut ja lähtee päältäni,

ja luuni ovat kuumuuden polttamat.

31 Niin muuttui kanteleeni soitto valitukseksi

ja huiluni sävel itkun ääneksi."