1 Nyt Job sanoi:
2 -- Enpä kuule näitä puheita ensimmäistä kertaa! Parhaatkin lohduttajat -- tehän vain lisäätte tuskaa.
3 Joko lopetit, vai vieläkö piekset tuulta? Mikä panee sinut aina sanomaan vastaan?
4 Tokihan minäkin osaisin puhua juuri noin. Jos te olisitte minun asemassani, kuinka taitavasti puhuisinkaan teille! Osaa ottaen nyökyttelisin teidän onnettomuudellenne.
5 Minä rohkaisisin teitä kauniilla sanoilla. Minä lohduttaisin teitä huulteni puheilla.
6 Jos minä puhun, ei tuska hellitä. Jos pysyn vaiti, se ei minua jätä.
7 Jumala, sinä olet ajanut minut uuvuksiin. Olet tuhonnut ihmiset, joiden keskellä elin.
8 Sinä tartuit minuun tiukasti: minun sairauteni nousi syyttämään, se todistaa minua vastaan.
9 Raivoissaan se käy kimppuuni ja raatelee minua, se kiristelee minulle hampaitaan. Viholliseni lävistävät minut katseensa terällä.
10 Suu ammollaan he tuijottavat minua, pilkkaavat, lyövät poskelle, yhtenä joukkona he käyvät minun kimppuuni.
11 Jumala jätti minut raakalaisten armoille, hän työnsi minut roistojen saaliiksi.
12 Kun elin rauhassa, hän tarttui minua niskasta, ravisteli minua, ruhjoi ja rusikoi ja nosti sitten nuoliensa maalitauluksi.
13 Hänen nuolensa osuivat joka puolelle ruumistani, säälimättä hän lävisti munuaiseni ja vuodatti sappeni maahan.
14 Hän löi minuun haavan toisensa jälkeen, hän syöksyi kimppuuni kuin soturi.
15 Karkeasta kankaasta tein suruvaatteen, puin sen paljaalle iholleni. Olen painanut kasvoni maahan.
16 Kyynelet polttavat poskiani, kuoleman varjo pimentää silmäni,
17 vaikka käsiäni ei tahraa väkivalta ja vaikka rukoukseni on vilpitön.
18 Älä peitä minun vertani, maa! Älä tukahduta sen kostonhuutoa.
19 Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa.
20 Ystäviltäni saan osakseni vain pilkkaa, mutta minun silmieni kyynelet kohoavat Jumalan eteen.
21 Kunpa olisikin joku, joka ratkaisisi ihmisen ja Jumalan välillä! Ratkaisisi, niin kuin asiat ratkaistaan ihmisten kesken.
22 Vähät vuoteni ovat jo kuluneet. Aivan pian minä lähden tielle, jolta ei ole paluuta.
1 And Job answered and said,
2 I have heard many such things: grievous comforters are ye all.
3 Shall words of wind have an end? or what provoketh thee that thou answerest?
4 I also could speak as ye: if your soul were in my soul's stead, I could join together words against you, and shake my head at you;
5 {But} I would encourage you with my mouth, and the solace of my lips should assuage {your pain}.
6 If I speak, my pain is not assuaged; and if I forbear, what am I eased?
7 But now he hath made me weary; ...thou hast made desolate all my family;
8 Thou hast shrivelled me up! it is become a witness; and my leanness riseth up against me, it beareth witness to my face.
9 His anger teareth and pursueth me; he gnasheth with his teeth against me; {as} mine adversary he sharpeneth his eyes at me.
10 They gape upon me with their mouth; they smite my cheeks reproachfully; they range themselves together against me.
11 *God hath delivered me over to the iniquitous man, and hurled me into the hands of the wicked.
12 I was at rest, but he hath shattered me; he hath taken me by the neck and shaken me to pieces, and set me up for his mark.
13 His arrows encompass me round about, he cleaveth my reins asunder and doth not spare; he poureth out my gall upon the ground.
14 He breaketh me with breach upon breach; he runneth upon me like a mighty man.
15 I have sewed sackcloth upon my skin, and rolled my horn in the dust.
16 My face is red with weeping, and on my eyelids is the shadow of death;
17 Although there is no violence in my hands, and my prayer is pure.
18 O earth, cover not my blood, and let there be no place for my cry!
19 Even now, behold, my Witness is in the heavens, and he that voucheth for me is in the heights.
20 My friends are my mockers; mine eye poureth out tears unto +God.
21 Oh that there were arbitration for a man with +God, as a son of man for his friend!
22 For years {few} in number shall pass, -and I shall go the way {whence} I shall not return.