1 Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmat -- nuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!
2 Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,
3 he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.
4 He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.
5 Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.
6 He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.
7 Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.
8 He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.
9 Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.
10 He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.
11 Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.
12 Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.
13 He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.
14 He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.
15 Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.
16 Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.
17 Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.
18 Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.
19 Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.
20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.
21 Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.
22 Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.
23 Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.
24 Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?
25 Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?
26 Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.
27 Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.
28 Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.
29 Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!
30 Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.
31 Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.
1 But now they that are younger than I have me in derision, whose fathers I would have disdained to set with the dogs of my flock.
2 Yea, whereto {should} the strength of their hands {profit} me, {men} in whom vigour hath perished?
3 Withered up through want and hunger, they flee into waste places long since desolate and desert:
4 They gather the salt-wort among the bushes, and the roots of the broom for their food.
5 They are driven forth from among {men} -they cry after them as after a thief-
6 To dwell in gloomy gorges, in caves of the earth and the rocks:
7 They bray among the bushes; under the brambles they are gathered together:
8 Sons of fools, and sons of nameless sires, they are driven out of the land.
9 And now I am their song, yea, I am their byword.
10 They abhor me, they stand aloof from me, yea, they spare not to spit in my face.
11 For he hath loosed my cord and afflicted me; so they cast off the bridle before me.
12 At {my} right hand rise the young brood; they push away my feet, and raise up against me their pernicious ways;
13 They mar my path, they set forward my calamity, without any to help them;
14 They come in as through a wide breach: amid the confusion they roll themselves onward.
15 Terrors are turned against me; they pursue mine honour as the wind; and my welfare is passed away like a cloud.
16 And now my soul is poured out in me; days of affliction have taken hold upon me.
17 The night pierceth through my bones {and detacheth them} from me, and my gnawing pains take no rest:
18 By their great force they have become my raiment; they bind me about as the collar of my coat.
19 He hath cast me into the mire, and I have become like dust and ashes.
20 I cry unto thee, and thou answerest me not; I stand up, and thou lookest at me.
21 Thou art changed to a cruel one to me; with the strength of thy hand thou pursuest me.
22 Thou liftest me up to the wind; thou causest me to be borne away, and dissolvest my substance.
23 For I know that thou wilt bring me to death, and into the house of assemblage for all living.
24 Indeed, no prayer {availeth} when he stretcheth out {his} hand: though they cry when he destroyeth.
25 Did not I weep for him whose days were hard? was not my soul grieved for the needy?
26 For I expected good, and there came evil; and I waited for light, but there came darkness.
27 My bowels well up, and rest not; days of affliction have confronted me.
28 I go about blackened, but not by the sun; I stand up, I cry in the congregation.
29 I am become a brother to jackals, and a companion of ostriches.
30 My skin is become black {and falleth} off me, and my bones are parched with heat.
31 My harp also is {turned} to mourning, and my pipe into the voice of weepers.