1 Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän
2 ja sanoi:
3 -- Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.
4 Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.
5 Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.
6 Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.
7 Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.
8 Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.
9 Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.
10 Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.
11 Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?
12 Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?
13 Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.
14 Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.
15 Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.
16 Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.
17 Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,
18 siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.
19 Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.
20 Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?
21 He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.
22 Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.
23 Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?
24 Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.
25 Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.
26 Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.
1 After this, Job opened his mouth and cursed his day.
2 And Job answered and said,
3 Let the day perish in which I was born, and the night that said, There is a man child conceived.
4 That day-let it be darkness, let not +God care for it from above, neither let light shine upon it:
5 Let darkness and the shadow of death claim it; let clouds dwell upon it; let darkeners of the day terrify it.
6 That night-let gloom seize upon it; let it not rejoice among the days of the year; let it not come into the number of the months.
7 Behold, let that night be barren; let no joyful sound come therein;
8 Let them curse it that curse the day, who are ready to rouse Leviathan;
9 Let the stars of its twilight be dark; let it wait for light, and have none, neither let it see the eyelids of the dawn:
10 Because it shut not up the doors of the womb that bore me, and hid not trouble from mine eyes.
11 Wherefore did I not die from the womb, -come forth from the belly and expire?
12 Why did the knees meet me? and wherefore the breasts, that I should suck?
13 For now should I have lain down and been quiet; I should have slept: then had I been at rest,
14 With kings and counsellors of the earth, who build desolate places for themselves,
15 Or with princes who had gold, who filled their houses with silver;
16 Or as a hidden untimely birth I had not been; as infants that have not seen the light.
17 There the wicked cease from troubling; and there the wearied are at rest.
18 The prisoners together are at ease; they hear not the voice of the taskmaster.
19 The small and great are there, and the bondman freed from his master.
20 Wherefore is light given to him that is in trouble, and life to those bitter of soul,
21 Who long for death, and it {cometh} not, and dig for it more than for hidden treasures;
22 Who rejoice even exultingly and are glad when they find the grave? -
23 To the man whose way is hidden, and whom +God hath hedged in?
24 For my sighing cometh before my bread, and my groanings are poured out like the waters.
25 For I feared a fear, and it hath come upon me, and that which I dreaded hath come to me.
26 I was not in safety, neither had I quietness, neither was I at rest, and trouble came.