1 Nyt Job sanoi:
2 -- Enpä kuule näitä puheita ensimmäistä kertaa! Parhaatkin lohduttajat -- tehän vain lisäätte tuskaa.
3 Joko lopetit, vai vieläkö piekset tuulta? Mikä panee sinut aina sanomaan vastaan?
4 Tokihan minäkin osaisin puhua juuri noin. Jos te olisitte minun asemassani, kuinka taitavasti puhuisinkaan teille! Osaa ottaen nyökyttelisin teidän onnettomuudellenne.
5 Minä rohkaisisin teitä kauniilla sanoilla. Minä lohduttaisin teitä huulteni puheilla.
6 Jos minä puhun, ei tuska hellitä. Jos pysyn vaiti, se ei minua jätä.
7 Jumala, sinä olet ajanut minut uuvuksiin. Olet tuhonnut ihmiset, joiden keskellä elin.
8 Sinä tartuit minuun tiukasti: minun sairauteni nousi syyttämään, se todistaa minua vastaan.
9 Raivoissaan se käy kimppuuni ja raatelee minua, se kiristelee minulle hampaitaan. Viholliseni lävistävät minut katseensa terällä.
10 Suu ammollaan he tuijottavat minua, pilkkaavat, lyövät poskelle, yhtenä joukkona he käyvät minun kimppuuni.
11 Jumala jätti minut raakalaisten armoille, hän työnsi minut roistojen saaliiksi.
12 Kun elin rauhassa, hän tarttui minua niskasta, ravisteli minua, ruhjoi ja rusikoi ja nosti sitten nuoliensa maalitauluksi.
13 Hänen nuolensa osuivat joka puolelle ruumistani, säälimättä hän lävisti munuaiseni ja vuodatti sappeni maahan.
14 Hän löi minuun haavan toisensa jälkeen, hän syöksyi kimppuuni kuin soturi.
15 Karkeasta kankaasta tein suruvaatteen, puin sen paljaalle iholleni. Olen painanut kasvoni maahan.
16 Kyynelet polttavat poskiani, kuoleman varjo pimentää silmäni,
17 vaikka käsiäni ei tahraa väkivalta ja vaikka rukoukseni on vilpitön.
18 Älä peitä minun vertani, maa! Älä tukahduta sen kostonhuutoa.
19 Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa.
20 Ystäviltäni saan osakseni vain pilkkaa, mutta minun silmieni kyynelet kohoavat Jumalan eteen.
21 Kunpa olisikin joku, joka ratkaisisi ihmisen ja Jumalan välillä! Ratkaisisi, niin kuin asiat ratkaistaan ihmisten kesken.
22 Vähät vuoteni ovat jo kuluneet. Aivan pian minä lähden tielle, jolta ei ole paluuta.
1 And Job answereth and saith: --
2 I have heard many such things, Miserable comforters [are] ye all.
3 Is there an end to words of wind? Or what doth embolden thee that thou answerest?
4 I also, like you, might speak, If your soul were in my soul`s stead. I might join against you with words, And nod at you with my head.
5 I might harden you with my mouth, And the moving of my lips might be sparing.
6 If I speak, my pain is not restrained, And I cease -- what goeth from me?
7 Only, now, it hath wearied me; Thou hast desolated all my company,
8 And Thou dost loathe me, For a witness it hath been, And rise up against me doth my failure, In my face it testifieth.
9 His anger hath torn, and he hateth me, He hath gnashed at me with his teeth, My adversary sharpeneth his eyes for me.
10 They have gaped on me with their mouth, In reproach they have smitten my cheeks, Together against me they set themselves.
11 God shutteth me up unto the perverse, And to the hands of the wicked turneth me over.
12 At ease I have been, and he breaketh me, And he hath laid hold on my neck, And he breaketh me in pieces, And he raiseth me to him for a mark.
13 Go round against me do his archers. He splitteth my reins, and spareth not, He poureth out to the earth my gall.
14 He breaketh me -- breach upon breach, He runneth upon me as a mighty one.
15 Sackcloth I have sewed on my skin, And have rolled in the dust my horn.
16 My face is foul with weeping, And on mine eyelids [is] death-shade.
17 Not for violence in my hands, And my prayer [is] pure.
18 O earth, do not thou cover my blood! And let there not be a place for my cry.
19 Also, now, lo, in the heavens [is] my witness, And my testifier in the high places.
20 My interpreter [is] my friend, Unto God hath mine eye dropped:
21 And he reasoneth for a man with God, And a son of man for his friend.
22 When a few years do come, Then a path I return not do I go.