1 L’uomo, nato di donna, vive pochi giorni, e sazio d’affanni.2 Spunta come un fiore, poi è reciso; fugge come un’ombra, e non dura.3 E sopra un essere così, tu tieni gli occhi aperti! E mi fai comparir teco in giudizio!4 Chi può trarre una cosa pura da una impura? Nessuno.5 Giacché i suoi giorni son fissati, e il numero de’ suoi mesi dipende da te, e tu gli hai posto un termine ch’egli non può varcare,6 storna da lui lo sguardo, sì ch’egli abbia un po’ di requie, e possa godere come un operaio la fine della ua giornata.7 Per l’albero, almeno c’è speranza; se è tagliato, rigermoglia e continua a metter rampolli.8 Quando la sua radice è invecchiata sotto terra, e il suo tronco muore nel suolo,9 a sentir l’acqua, rinverdisce e mette rami come una pianta nuova.10 Ma l’uomo muore e perde ogni forza; il mortale spira e… dov’è egli?11 Le acque del lago se ne vanno, il fiume vien meno e si prosciuga;12 così l’uomo giace, e non risorge più; finché non vi sian più cieli, ei non si risveglierà né sarà più destato dal suo sonno.13 Oh, volessi tu nascondermi nel soggiorno de’ morti, tenermi occulto finché l’ira tua sia passata, fissarmi un termine, e poi ricordarti di me!…14 Se l’uomo, dopo morto, potesse ritornare in vita, aspetterei tutti i giorni della mia fazione, finché giungesse l’ora del mio cambio;15 tu mi chiameresti e io risponderei, tu brameresti rivedere l’opera delle tue mani.16 Ma ora tu conti i miei passi, tu osservi i miei peccati;17 le mie trasgressioni sono sigillate in un sacco, e alle mie iniquità, altre ne aggiungi.18 La montagna frana e scompare, la rupe e divelta dal suo luogo,19 le acque rodono la pietra, le loro inondazioni trascinan via la terra: così tu distruggi la speranza dell’uomo.20 Tu lo sopraffai una volta per sempre, ed egli se ne va; gli muti il sembiante, e lo mandi via.21 Se i suoi figliuoli salgono in onore, egli lo ignora; se vengono in dispregio, ei non lo vede;22 questo solo sente: che il suo corpo soffre, che l’anima sua è in lutto".

2 kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy.3 Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi!4 Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.5 Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse.6 Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja että hän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.7 Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu.8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan,9 niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuin istukas.10 Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten?11 Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu;12 niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.13 Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua!14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi.15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.16 Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minun synnistäni;17 rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.18 Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltansa,19 vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan; niin sinä hävität ihmisen toivon.20 Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee; sinä muutat hänen muotonsa ja lähetät hänet menemään.21 Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan-ei hän sitä tiedä, vaipuvatko vähäisiksi-ei hän heitä huomaa.