1 Giobbe riprese il suo discorso e disse:2 "Oh foss’io come ne’ mesi d’una volta, come ne’ giorni in cui Dio mi proteggeva,3 quando la sua lampada mi risplendeva sul capo, e alla sua luce io camminavo nelle tenebre!4 Oh fossi com’ero a’ giorni della mia maturità, quando Iddio vegliava amico sulla mia tenda,5 quando l’Onnipotente stava ancora meco, e avevo i miei figliuoli d’intorno;6 quando mi lavavo i piedi nel latte e dalla roccia mi fluivano ruscelli d’olio!7 Allorché uscivo per andare alla porta della città e mi facevo preparare il seggio sulla piazza,8 i giovani, al vedermi, si ritiravano, i vecchi s’alzavano e rimanevano in piedi;9 i maggiorenti cessavan di parlare e si mettevan la mano sulla bocca;10 la voce dei capi diventava muta, la lingua s’attaccava al loro palato.11 L’orecchio che mi udiva, mi diceva beato; l’occhio che mi vedeva mi rendea testimonianza,12 perché salvavo il misero che gridava aiuto, e l’orfano che non aveva chi lo soccorresse.13 Scendea su me la benedizione di chi stava per perire, e facevo esultare il cuor della vedova.14 La giustizia era il mio vestimento ed io il suo; la probità era come il mio mantello e il mio turbante.15 Ero l’occhio del cieco, il piede dello zoppo;16 ero il padre de’ poveri, e studiavo a fondo la causa dello sconosciuto.17 Spezzavo la ganascia all’iniquo, e gli facevo lasciar la preda che avea fra i denti.18 E dicevo: "Morrò nel mio nido, e moltiplicherò i miei giorni come la rena;19 le mie radici si stenderanno verso l’acque, la rugiada passerà la notte sui miei rami;20 la mia gloria sempre si rinnoverà, e l’arco rinverdirà nella mia mano".21 Gli astanti m’ascoltavano pieni d’aspettazione, si tacevan per udire il mio parere.22 Quand’avevo parlato, non replicavano; la mia parola scendeva su loro come una rugiada.23 E m’aspettavan come s’aspetta la pioggia; aprivan larga la bocca come a un acquazzone di primavera.24 Io sorridevo loro quand’erano sfiduciati; e non potevano oscurar la luce del mio volto.25 Quando andavo da loro, mi sedevo come capo, ed ero come un re fra le sue schiere, come un consolatore in mezzo agli afflitti.

1 Job jatkoi lausuen mietelmiään ja sanoi:3 jolloin hänen lamppunsa loisti pääni päällä ja minä hänen valossansa vaelsin pimeyden halki!4 Jospa olisin niinkuin kukoistukseni päivinä, jolloin Jumalan ystävyys oli majani yllä,5 jolloin Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani ja poikani minua ympäröivät,6 jolloin askeleeni kylpivät kermassa ja kallio minun vierelläni vuoti öljyvirtoja!7 Kun menin kaupunkiin porttiaukealle, kun asetin istuimeni torille,8 niin nuorukaiset väistyivät nähdessään minut, vanhukset nousivat ja jäivät seisomaan,9 päämiehet lakkasivat puhumasta ja panivat kätensä suulleen.10 Ruhtinasten ääni vaikeni, ja heidän kielensä tarttui suulakeen.11 Sillä kenen korva minusta kuuli, hän ylisti minua onnelliseksi, kenen silmä minut näki, hän minusta todisti;12 minä näet pelastin kurjan, joka apua huusi, ja orvon, jolla ei auttajaa ollut.13 Menehtyväisen siunaus tuli minun osakseni, ja lesken sydämen minä saatoin riemuitsemaan.14 Vanhurskaudella minä vaatetin itseni, ja se verhosi minut; oikeus oli minulla viittana ja päähineenä.15 Minä olin sokean silmä ja ontuvan jalka.16 Minä olin köyhien isä, ja tuntemattoman asiaa minä tarkoin tutkin.17 Minä särjin väärintekijän leukaluut ja tempasin saaliin hänen hampaistansa.18 Silloin ajattelin: 'Pesääni minä saan kuolla, ja minä lisään päiväni paljoiksi kuin hiekka.19 Onhan juureni vedelle avoinna, ja kaste yöpyy minun oksillani.20 Kunniani uudistuu alati, ja jouseni nuortuu minun kädessäni.'21 He kuuntelivat minua ja odottivat, olivat vaiti ja vartoivat neuvoani.22 Puhuttuani eivät he enää sanaa sanoneet, vihmana vuoti puheeni heihin.23 He odottivat minua niinkuin sadetta ja avasivat suunsa niinkuin kevätkuurolle.24 Minä hymyilin heille, kun he olivat toivottomat, ja minun kasvojeni loistaessa eivät he synkiksi jääneet.