1 La vita dell’uomo sulla terra è una milizia; i giorni suoi son simili ai giorni d’un operaio.2 Come lo schiavo anela l’ombra e come l’operaio aspetta il suo salario,3 così a me toccan mesi di sciagura, e mi sono assegnate notti di dolore.4 Non appena mi corico, dico: "Quando mi leverò?" Ma la notte si prolunga, e mi sazio d’agitazioni infino all’alba.5 La mia carne è coperta di vermi e di croste terrose, la mia pelle si richiude, poi riprende a suppurare.6 I miei giorni sen vanno più veloci della spola, si consumano senza speranza.7 Ricordati, che la mia vita e un soffio! L’occhio mio non vedrà più il bene.8 Lo sguardo di chi ora mi vede non mi potrà più scorgere; gli occhi tuoi mi cercheranno, ma io non sarò più.9 La nuvola svanisce e si dilegua; così chi scende nel soggiorno de’ morti non ne risalirà;10 non tornerà più nella sua casa, e il luogo ove stava non lo riconoscerà più.11 Io, perciò, non terrò chiusa la bocca; nell’angoscia del mio spirito io parlerò, mi lamenterò nell’amarezza dell’anima mia.12 Son io forse il mare o un mostro marino che tu ponga intorno a me una guardia?13 Quando dico: "Il mio letto mi darà sollievo, il mio giaciglio allevierà la mia pena,"14 tu mi sgomenti con sogni, e mi spaventi con visioni;15 sicché l’anima mia preferisce soffocare, preferisce a queste ossa la morte.16 Io mi vo struggendo; non vivrò sempre; deh, lasciami stare; i giorni miei non son che un soffio.17 Che cosa è l’uomo che tu ne faccia tanto caso, che tu ponga mente ad esso,18 e lo visiti ogni mattina e lo metta alla prova ad ogni istante?19 Quando cesserai di tener lo sguardo fisso su me? Quando mi darai tempo d’inghiottir la mia saliva?20 Se ho peccato, che ho fatto a te, o guardiano degli uomini? Perché hai fatto di me il tuo bersaglio? A al punto che son divenuto un peso a me stesso?21 E perché non perdoni le mie trasgressioni e non cancelli la mia iniquità? Poiché presto giacerò nella polvere; e tu mi cercherai, ma io non sarò più".

2 Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.3 Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.4 Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.5 Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.6 Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.7 Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.8 Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.9 Pilvi häipyy ja menee menojaan; niin myös tuonelaan vaipunut ei sieltä nouse.10 Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.11 Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.12 Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?13 Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani,14 niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.15 Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.16 Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.17 Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi,18 tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?19 Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?20 Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?