1 Laulunjohtajalle. Korahilaisten psalmi. (H49:2)Kuulkaa tämä, kaikki kansat, kuunnelkaa, maan asukkaat,2 (H49:3)niin alhaiset kuin ylhäiset, rikas ja köyhä yhtä lailla!3 (H49:4)Suuni puhuu tiedon sanoja, sydämeni pohtii viisautta.4 (H49:5)Minä tahdon tutkistella mietelauseita, ratkoa arvoituksia lyyraa soittaen.5 (H49:6)Miksi pelkäisin pahana päivänä, kun petturien kavaluus saartaa minut?6 (H49:7)He luottavat rikkauteensa, kerskailevat suurella omaisuudellaan.7 (H49:8)Mutta henkeään ihminen ei voi lunastaa, ei hän voi käydä kauppaa Jumalan kanssa.8 (H49:9)Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäksi maksamatta.9 (H49:10)Ei ihminen elä ikuisesti, ei hän vältä hautaa.10 (H49:11)Viisaatkin kuolevat, se on nähty, yhtä lailla kuin tyhmät ja typerät. Heidän omaisuutensa jää muille.11 (H49:12)Hauta on ikuisesti heidän kotinsa, heidän asuntonsa ajasta aikaan, vaikka he eläessään omistivat maat ja mannut.12 (H49:13)Rikkainkaan ihminen ei ole ikuinen, eläinten tavoin hän lakkaa olemasta.13 (H49:14)Tämä on heidän tiensä, mielettömien tie, ja yhä uudet ihmiset mieltyvät heidän puheisiinsa. (sela)14 (H49:15)Kuin lammaslauma he vaipuvat tuonelaan, kuolema paimentaa heitä siellä. Jo seuraavana päivänä oikeamieliset kulkevat heidän ylitseen. Tuonela on heidän asuinsijansa, se kuihduttaa heidät.15 (H49:16)Mutta Jumala lunastaa minut, hän tempaa minut tuonelan otteesta. (sela)16 (H49:17)Älä kadehdi, kun joku rikastuu, kun hän kartuttaa talonsa omaisuutta.17 (H49:18)Kuollessaan hän ei ota mukaansa mitään, hänen omaisuutensa ei seuraa häntä hautaan.18 (H49:19)Vaikka hän eläessään ihastelee osaansa ja toiset kiittävät hänen menestystään,19 (H49:20)hänen täytyy mennä isiensä luo, paikkaan, jossa ei valoa nähdä.20 (H49:21)Rikkainkaan ihminen ei ole ikuinen, eläinten tavoin hän lakkaa olemasta.

1 Ouvi isto, todos os povos; Dai ouvidos, todos os habitantes do mundo:2 Tanto plebeus, como de alta estirpe, Juntamente os ricos e os pobres.3 A minha boca falará sabedoria; De entendimento será a meditação do meu coração.4 Inclinarei o meu ouvido a uma parábola, Ao som da harpa declararei o meu enigma.5 Por que hei de eu temer nos dias de adversidade, Quando me cercar a iniqüidade dos que me perseguem,6 Dos que confiam na sua fazenda, E se gloriam na multidão das suas riquezas?7 Nenhum deles pode de maneira alguma remir a seu irmão, Nem por ele dar um resgate a Deus8 (Pois custa demais a remissão da vida deles, E esta tentativa tem de ser abandonada para sempre),9 Para que continuasse a viver perpetuamente, E para que não visse a cova.10 Pois vê-se que os sábios morrem, O estulto e o estúpido juntos perecem, E deixam a outros a sua fazenda.11 O seu pensamento íntimo é que as suas casas permanecerão para sempre, E as suas moradas para todas as gerações; Eles dão às suas terras os seus próprios nomes.12 O homem, porém, não permanece em dignidade: Antes é semelhante aos animais que perecem.13 Este é o caminho dos que confiam em si mesmos, E o dos que os seguem, aplaudindo o que eles dizem. (Selá)14 Como ovelhas são encurralados no Cheol, A morte os pastoreia. Os justos dominam sobre eles de manhã, A sua formosura, consumi-la-á o Cheol, Para não ter mais lugar onde habite.15 Mas Deus remirá a minha alma do poder do Cheol, Pois ele me receberá. (Selá)16 Não temas, quando alguém se enriquecer, Quando for aumentada a glória da sua casa:17 Porque, quando morrer, não levará coisa alguma; A sua glória não descerá após ele.18 Ainda que ele, enquanto vivo, abençoou a sua alma (Os homens te louvam, enquanto fazes o bem a ti mesmo),19 Irá ter com a geração de seus pais, Os quais não verão mais a luz.20 O homem, revestido de dignidade, mas sem entendimento, É semelhante aos animais que perecem.