1 "Ihminen, vaimosta syntynyt,

elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta,

2 *Job 8:9; Ps. 90:9; Ps. 103:15; Ps. 144:4; Jes. 40:6; Hebr. 13:14kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu,

pakenee kuin varjo eikä pysy.

3 Ja sellaista sinä pidät silmällä

ja viet minut käymään oikeutta kanssasi!

4 *Ps. 14:3Syntyisikö saastaisesta puhdasta?

Ei yhden yhtäkään.

5 Hänen päivänsä ovat määrätyt,

ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi;

sinä olet asettanut hänelle määrän,

jonka ylitse hän ei pääse.

6 *Ps. 39:14Niin käännä katseesi pois hänestä,

että hän pääsisi rauhaan

ja että hän saisi iloita

niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.

7 Onhan puullakin toivo:

vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen,

eikä siltä vesaa puutu.

8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa

ja sen kanto kuolee multaan,

9 niin se veden tuoksusta versoo jälleen

ja tekee oksia niinkuin istukas.

10 Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana;

kun ihminen on henkensä heittänyt,

missä hän on sitten?

11 *Jes. 19:5Vesi juoksee pois järvestä,

ja joki tyhjenee ja kuivuu;

12 niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse.

Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä

eivätkä havahdu unestansa.

13 Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan,

piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut,

panisit minulle aikamäärän

ja sitten muistaisit minua!

14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin?

Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät,

kunnes pääsyvuoroni joutuisi.

15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle,

sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.

16 Silloin sinä laskisit minun askeleeni,

et pitäisi vaaria minun synnistäni;

17 rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon,

ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.

18 Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa,

ja kallio siirtyy sijaltansa,

19 vesi kuluttaa kivet,

ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan;

niin sinä hävität ihmisen toivon.

20 Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee;

sinä muutat hänen muotonsa

ja lähetät hänet menemään.

21 *Jes. 63:16Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan —

ei hän sitä tiedä,

vaipuvatko vähäisiksi —

ei hän heitä huomaa.

22 Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun,

vain oman sielunsa murheen."

1 O homem,

nascido da mulher,

é de poucos dias e farto de inquietação.

2 Sai como a flor, e murcha;

foge também como a sombra,

e não permanece.

3 E sobre este tal abres os teus olhos,

e a mim me fazes entrar no juízo contigo.

4 Quem do imundo tirará o puro? Ninguém.

5 Visto que os seus dias estão determinados,

contigo está o número dos seus meses;

e tu lhe puseste limites,

e não passará além deles.

6 Desvia-te dele,

para que tenha repouso, até que,

como o assalariado,

tenha contentamento no seu dia.

7 Porque há esperança

para a árvore que,

se for cortada,

ainda se renovará,

e não cessarão os seus renovos.

8 Se envelhecer na terra a sua raiz,

e o seu tronco morrer no pó,

9 Ao cheiro das águas brotará,

e dará ramos como uma planta.

10 Porém, morto o homem, é consumido;

sim, rendendo o homem o espírito,

então onde está ele?

11 Como as águas se retiram do mar,

e o rio se esgota,

e fica seco,

12 Assim o homem se deita,

e não se levanta;

até que não haja mais céus,

não acordará

nem despertará de seu sono.

13 Quem dera

que me escondesses na sepultura,

e me ocultasses

até que a tua ira se fosse;

e me pusesses um limite,

e te lembrasses de mim!

14 Morrendo o homem,

porventura tornará a viver?

Todos os dias de meu combate esperaria,

até que viesse a minha mudança.

15 Chamar-me-ias,

e eu te responderia,

e terias afeto à obra de tuas mãos.

16 Mas agora contas os meus passos;

porventura não vigias

sobre o meu pecado?

17 A minha transgressão está selada num saco,

e amontoas as minhas iniquidades.

18 E, na verdade,

caindo a montanha,

desfaz-se;

e a rocha se remove do seu lugar.

19 As águas gastam as pedras,

as cheias afogam o pó da terra;

e tu fazes perecer a esperança do homem;

20 Tu para sempre prevaleces contra ele,

e ele passa;

mudas o seu rosto,

e o despedes.

21 Os seus filhos recebem honra,

sem que ele o saiba;

são humilhados,

sem que ele o perceba;

22 Mas a sua carne nele tem dores,

e a sua alma nele lamenta.