1 "Ar nėra žmogui skirto laiko žemėje? Ar jo dienos nėra kaip samdinio dienos?2 Kaip vergas trokšta pavėsio ir samdinys laukia algos,3 taip aš gavau tuštybės mėnesius ir vargo naktys skirtos man.4 Kai atsigulu, galvoju: ‘Kada pasibaigs naktis ir aš atsikelsiu?’ Taip aš vargstu ir kenčiu iki aušros.5 Mano kūnas aplipęs kirmėlėmis ir purvais, mano oda sutrūkinėjusi ir susitraukusi.6 Mano dienos greitesnės už audėjo šaudyklę ir baigiasi neviltimi.7 Atsimink, kad mano gyvenimas tėra vėjas; mano akys neberegės gero.8 Akys to, kuris mane matė, nebematys manęs; Tu žiūrėsi, bet manęs nebebus.9 Kaip debesis nueina ir dingsta, taip nuėjęs į kapą nebesugrįžta.10 Jis nebegrįš į savo namus, jo vieta nebepažins jo.11 Aš neužversiu savo burnos, kalbėsiu dvasios skausme, skųsiuos savo sielos kartume.12 Ar aš esu jūra, ar banginis, kad statai man sargybą?13 Kai sakau: ‘Mano lova paguos mane, mano guolis palengvins mano skundą’,14 Tu baugini mane sapnais ir gąsdini regėjimais.15 Todėl mano siela pasirinktų būti pasmaugta, ir mirtis man geriau už gyvenimą.16 Aš bjauriuosi juo ir nebenoriu gyventi. Palik mane, mano dienostuštybė.17 Kas yra žmogus, kad jį laikai pagarboje ir kreipi į jį savo dėmesį?18 Aplankai jį kas rytą, kas akimirką jį mėgini.19 Kada paliksi mane ir leisi ramiai nuryti seilę?20 Jei nusidėjau, ką Tau padarysiu, žmonių sarge? Kodėl mane pasirinkai taikiniu, kad būčiau sau našta?21 Kodėl neatleidi mano kaltės ir nepanaikini mano nusikaltimo? Aš gulėsiu dulkėse; Tu ieškosi manęs rytą, tačiau manęs nebebus".
2 Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.3 Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.4 Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.5 Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.6 Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.7 Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.8 Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.9 Pilvi häipyy ja menee menojaan; niin myös tuonelaan vaipunut ei sieltä nouse.10 Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.11 Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.12 Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?13 Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani,14 niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.15 Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.16 Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.17 Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi,18 tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?19 Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?20 Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?